Dracula - kauhumusikaali

Piirakkarinki kiittää

2010-03-29T21:29:00.005+03:00

Torstaina aion leikata hiukseni. Siis kokonaan, Viitamäen Antin tyyliin. Draculan päättyminen vaatii muuntautumista kummittelun välttämiseksi ja toivon todella, että maa-arkut saadaan steriloitua kunnolla ennen hautaamista. Dracula on polttanut niin syvät jäljet mieleeni, että uskon niiden säilyvän kirkkaina koko loppuelämäni. Tekemistäni roolihahmoista Holmwood ei ole missään tapauksessa haasteellisin tai syväluotaavin, mutta kokonaisuutena produktio on kenties suurinta ja kauneinta, missä olen koskaan saanut olla mukana. Merkityksellistä on erityisesti esityksen kasvu esityskauden aikana. Jokaisen hahmon silmissä hehkuu nyt terävä ja täydeksi kypsynyt ajatus kulloisestakin tilanteesta, oli sitten kyse liikkeestä, vuorosanasta tai laululyriikasta.
Jo nyt mietin itkunsekaisesti torstai-illan hautajaisia. Miten hyvästellä yhteinen henki, epätavallisen mutkattomaksi hioutunut ryhmä ja kaikki esityksiin liittyvät asiat, evästauot huoltosillalla, lepakkojen dippaaminen, piirakkarinki, mikrofonin teippaus, esitysten väliset diskot, riisuutumiskisa tohtorin kanssa, Renfieldin häkkiin kiipeäminen, mikroaaltouunille jonottaminen, meikissä epäonnistuminen, nunnien lämmittelytanssi, Van Helsingin kengille nauraminen, D-kylttien pystyttäminen, backstagen imurointi, vaarnan virittäminen, varjojen päälle astuminen vahingossa...
Dracula on ollut satoja pieniä asioita ja elämyksiä, ryhmälle yhteisiä tapoja, pieniä kohtaamisia kiireessä, varauksetonta toisiin luottamista ja yksilöiden välille syntyneitä huomaamattomia maneereita. Draculan viimeiseen esitykseen päättyy monia asioita, joista voin vain kiittää kaikkia mukana olleita. Torstaina päättyy merkityksellinen kausi.

Draculan eteen ja taakse

2010-03-26T11:55:00.002+02:00

Tiuku: Kaikki loppuu aikanaan…
Laura: Mistäs noin lopulliset ajatukset?
T: Olen huomannut, että meillä on enää muutama esitys jäljellä.
L: Niin. Tuntuu varmaan aika tyhjältä ilman Draculaa. Onhan sitä vietetty puoli vuotta tosi tiiviisti tämän porukan kanssa.
T: Aivan! On se kyllä aika outoa, kun yli 40 ihmistä häviää jokapäiväisestä elämästä.
L: Ja kun ei olekaan Säykin Finndomoa, johon mennä, ja esityksiä, joita odottaa!
T: Mutta ei nyt vaivuta epätoivoon vaan nautitaan vielä edessä olevista esityksistä täysin siemauksin.
L: Joo. Ja seuraahan tästä esityskauden loppumisesta jotain hyvääkin.
T: Ai mitä?
L: No meidän arkeen on Draculan harkkojen ja esitysten takia kuulunut viikonloppujen ja lomien menettäminen. Nyt on sitten taas vapaa-aikaakin…
T: Aika kehno yritys.
L: No täytyyhän sitä nyt edes yrittää repiä jotain positiivista tästäkin! Ja lievittää tätä loppumisen tuskaa jotenkin!
T: Mietitään vaikka sitten millaisia kokemuksia meille on Draculasta jäänyt.
L: No ainakin mun korkeanpaikankammo on lieventynyt huimasti.
T: Kiitos lepakkokohtaukselle! Ei sen puoleen, että mun jalkojen hikoilu tuolla korkeuksissa olisi yhtään helpottanut.
L: On kyllä niin paljon muitakin asioita. En osaa oikein aloittaa mistään. Jospa sä koittaisit.
T: Kokemuksia on tosi paljon. Kun mahtavien treenien ja esitysten lisäksi ollaan tehty niin paljon muutakin. Ommeltu, maalattu, teipattu, laulettu nauhalle, töhritty koulujen pihoja ketsupilla, kierretty esiintymässä ysiluokkalaisille…
L: Ja ehkäpä myös kehitytty kirjoittajina tämän blogin myötä.
T: No joo, toivottavasti J. Mutta tärkeintä on kuitenkin mun mielestä meidän mahtava porukka, jossa ei (teatteri Aallon mukaan) ole yhtään heikkoa lenkkiä.
L: Se on kyllä ihan totta. Yhteistyö toimii sekä lavalla että sen takana. Toivottavasti myös tulevaisuudessa!
T: Tähän on hyvä lopettaa meidän osaltamme. Dracula on mahtava! Kaikki siinä mukana olleet ovat mahtavia!
L: Ja me haluamme nähdä kaikki huomiset maailman loppuun asti!

Halauksin ja verta imien: T&L

Katse taaksepäin nykyhetkeen

2010-03-22T10:36:00.011+02:00

Myllerrys Draculan ympärillä jatkuu. Esitys paranee kerta kerralta, ja kiitoksia satelee joka suunnalta. On helppoa olla hyvillään, nyt kun kaikki on saatu pyörimään. Mutta tulee hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään: Miten me itse asiassa edes pääsimme tänne asti? Miten se oli ylipäätään mahdollista? Ja vastaushan on tietenkin äärimmäisen yksinkertainen: meillä vain oli oikeat ihmiset oikeissa paikoissa.

Ohjaus- ja valmistumisprosessina Dracula oli minulle jotain aivan uutta. Juuri koskaan aiemmin minulla ei ole ollut mahdollisuutta ajatella, että joku muukin voisi ottaa kohtauksen treeneissä täydellisen vetovastuun - ja nyt sitä tapahtui todella paljon. Tämä tietenkin johtui siitä että näytelmässä on lukuisia kohtauksia jotka tapahtuvat periaatteessa täysin musiikin ja koreografian ehdoilla. Toki ohjaajankin panosta on aina kysytty, mutta on ollut kerrassaan hämmentävää todeta että joku kiinnittää minua enemmän huomiota siihen missä jokin asia tapahtuu ja tasan miten se tapahtuu. Jos tavallisessa teatteriesityksessä päätyy ohjaamaan koreografin tarkkuudella, ohjaaja tapaa saada siitä pilkunviilaajan maineen - mutta tanssiteatterissa paikat, liikkeet, suunnat ja joka nivelen asento ovat aivan peruskauraa. Toki taustalla olennaisin asia on aina sama: tunne tulee esiintyjän sisältä ja antaa eleille, ilmeille ja sanoille merkityksen.

Karkeasti voidaan sanoa, että minä hoidin "oman ohjaajan osuuteni" jo jouluun mennessä. Ei niin että tämä olisi ollut tarkoitus, mutta tammikuun lopussa oli pakko todeta etten enää yksinkertaisesti ehtinyt vetää näyttelijäntyön harjoituksia. Toisaalta olin jo joulunaikaan sitä mieltä että olin sanonut kaikki kohtauksiin liittyvät toiveeni näyttelijöille. Osa hahmoista heräsi todella eloon vasta helmikuussa, mutta jotenkin minulla oli jo viime vuoden puolella varmuus siitä että näin kävisi - ehdinpä pitää treenejä tai en. Ei ole oikein eikä mukavaa jättää näyttelijöitä tuolla tavoin oman onnensa nojaan, mutta he olivat kaikki tyynni enemmän kuin luottamukseni arvoisia.

Ja mitä minä sitten tein? Ohjaaja - joka ei ohjaa? Aiemmin olisin itse sanonut että "Ennenkuulumatonta!", mutta Draculan myötä käsitykseni monestakin asiasta on heittänyt kuperkeikkaa. Jos yrittäisin määritellä omaa funktiotani produktiossa tammikuun loppupuolelta ensi-iltaan asti, parhaiten kuvaava sana olisi kaiketin ollut Linkki. Sieltä imartelevalta puolelta. Vähemmän imartelevalta puolelta osuvimmaksi sanaksi nousisi ehkä Marisija. Pääpiirteissään kyse oli siitä, että minä yritin pitää yllä ajatusta yhtenäisestä kokonaisvisiosta niin näyttelijäntyön, tanssin, musiikin kuin kaiken visuaalisenkin suhteen. Näistä vain musiikki oli alue joka lepäsi valtaosin minun käsissäni, ja siinäkin apunani oli laulunohjaaja Vilja, joka jaksoi urheasti tulkita kryptisiä kommenttejani ja välittää ajatukseni laulajille niin että hekin kykenivät niitä ymmärtämään.

Olin linkki eri osa-alueiden välillä - olin ehkä ainoa joka edes suunnilleen tiesi kaikkien alueiden pääongelmat ja pääsuunnat. En sano tätä mitenkään ylpistellen. Yleensä se nimittäin tarkoitti sitä, että kun joltakin taholta kuului kommentti "Tämä ei toimi näin - miksei tuo voi olla noin ja tämä näin?", minä kyllä tiesin vastauksen mutta en kyennyt tiivistämään sitä alle sataan sanaan. Yritin vain lisätä havaitut ongelmat mentaaliseen to do -listaan ja huolehtia niitä eteenpäin eri suuntiin. "Huolehtiminen" tarkoitti enimmäkseen väsynyttä marinaa eri tahoille: tuolla tarvitaan lisää valoa, tuolla tarvitaan vähemmän valoa, tuolla tarvitaan lisää ääntä, tuolla vähemmän ääntä, tuo tuoli ei voi olla tuossa, näiden pitää tulla nopeammin, näiden pitää ehtiä tehdä tämä tähän mennessä. Jos sain tilaisuuden, niin saatoin valuttaa puolen tunnin ongelmaluettelon jo ennestäänkin väsyneen ihmisen päälle.

Lopulta huomasin, että aloin lähestyä täydellistä stoppia. Noin kaksi päivää ennen ensi-iltaa tunsin lähinnä haahuilevani hallissa ympäriinsä - miettien, arvaisinko vielä viedä nämä ja nämä ikävät terveiset koreografeille/puvustajalle/valomiehille vai onko asian nyt vain annettava olla. Katselin ihmisten syöksähtelyä paikasta toiseen. Läpimenoihin valmistautuminen oli ensi-iltaviikolla lähes kolmetuntinen prosessi joka koostui lavastuksen ja puvustuksen viimeistelystä, valojen suuntaamisesta, piuhojen vetämisestä, trikkien ja tanssien harjoittelusta, maskeerauksesta ja kampauksesta ja kymmenistä pienemmistä asioista - kaikilla näillä oli vastuuhenkilönsä, minä tunsin olevani lähinnä irtolainen. Minulla oli ylhäällä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku huomioita edellisestä läpimenosta, mutta kun läpimenon jälkeen olivat muut antaneet omat palautteensa, kello oli yleensä jo niin paljon etten raaskinut vaivata esiintyjien päitä nippeleilläni. Ison osan palautteenantosessioista istuinkin tekniikkamiesten kanssa ja pähkäilin ratkaisuja mahdottomilta näyttäviin ongelmiin.

Koko helmikuu ja maaliskuun alku tuntui olevan säätöä erilaisten tilaan ja tekniikkaan liittyvien asioiden kanssa. Valo- ja äänilaitteiden metsästystä ja roudausta, akustiikan ja soundin ihmettelyä, lavasteiden rakentamista - ylipäätään audiovisuaalisen kokonaisuuden luotsaamista ja pähkäilyä. Jo pelkästään siinä hommassa tunsin ja tajusin monta kertaa käyväni muiden hermoille - epätoivo valtasi minut lähes päivittäin, jaksoin suunnilleen nurista että "Tämä ja tämäkin olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten". Kaikkein eniten soimasin itseäni siitä, että jouduin vielä päivää ennen ensi-iltaa säätämään musiikkia ja ääniefektejä, jotka olisi tietenkin pitänyt olla valmiina jo alkusyksystä.

Olen monta kertaa urani varrella ihmetellyt, miten ohjauksiini onkin siunaantunut niin taitavia ja uhrautuvaisia työryhmiä - mutta Dracula oli tässäkin suhteessa ihan omissa korkeuksissaan. Pääkoreografiksi ei varmaan olisi voinut toivoa upeampaa ihmistä kuin Miia - kärsivällisesti ja hymiöin hän jaksoi minua meilitse muistutella siitä, mikä musiikki piti mihinkin päivään mennessä saada valmiiksi. Ja se miten hän onnistui pitämään välillä koossa ei vain omaa vastuualuettaan vaan koko esityksellistä kokonaisuutta, ei lakkaa minua hämmästyttämästä. Ensi-iltaviikollakin hän kuunteli samalla tarkkaavaisuudella kommenttejani koreografian suhteen, jousti, piti puolensa ja kertoi realiteetit aina tilanteen mukaan. Kun pääni kenraalipäivänä jäi totaalisesti jumiin, hän veti nelituntisen aikataulun läpi ammatti-ihmisen varmuudella, hoputtaen myöhässä olevia ja delegoiden työryhmäläisiä moniin pieniin tehtäviin.

Raisa on puvustajana ja visuaalisena suunnittelijana yhtä lailla omaa luokkaansa. Hänellekin lankesi vastuuta sellaisista asioista jotka hän varmasti erittäin mielellään olisi jättänyt muiden huoleksi, mutta jotenkin hän vain keksi ajan kaikkien asioiden hoitamiseen. Lukuisista takaiskuista huolimatta hän piti neulan ja langan kädessään (ja monen muunkin työryhmäläisen kädessä!) ja taisteli sellaista aikataulua vastaan jonka moni ammattilainenkin olisi jo kuitannut mahdottomaksi. Lisäksi hän jaksoi kaiken kaaoksen keskellä olla se sama, lämmin, oikeamielinen ystävä jona hänet olen oppinut tuntemaan.

Alati muuttuvien olosuhteiden ja monenlaisten mahdottomuuksien keskellä ponnisteli myös tekniikkatiimimme. Timoteus, Jukka, Mikko ja Jani kuuntelivat jatkuvaa maalailuani ja pälpätystäni tyyninä ja poimivat sieltä seasta kaiken olennaisen. Ehkäpä sankarillisimman työn teki Timoteus, joka joutui ohjelmoimaan koko valosysteemin uudelleen yhden monitoimivalaisimen hajottua vain puolitoista tuntia ennen ensi-iltaesityksen alkua - tämä tarina lienee jäämässä teknisistä asioista perillä olevien ihmisten keskuudessa melkoiseksi legendaksi.

Kaikkein eniten huokailustani ja lohduttomista vuodatuksistani joutui kuitenkin kärsimään Hannu, joka nousee tämän järjettömän hulabaloon upeasti hoitaneesta työryhmästä esiin vielä muitakin kirkkaampana. En ole ennen nähnyt ihmistä jota ajaa eteenpäin noin vahva optimismi, kärsivällisyys ja mielen selkeys. Kun miehellä jo ennestään oli vastuullaan potentiaalisti hengenvaarallisten trikkien suunnittelu, toteuttaminen ja valvonta, lähes kaikki extreme-koreografiat sekä keskeinen laulava ja tanssiva roolihahmo, niin hänen harteilleen jäi kuitenkin lopulta myöskin päävastuu koko näytelmän lavastuksesta ja ylipäätään tilan saattamisesta esityskuntoon. Tunnollisesti Hannu istui lisäksi tuotantopalavereissa ja hallituksen kokouksissa, hoiti diilejä eri firmoihin, huolehti materiaalihankinnoista ja kuljetuksista, rakennusavun järjestämisestä sekä koko yhteistyöstä JAO:n teknisen puolen kanssa. Ja miksei kukaan muu sitten voinut noita tehdä? kysynee moni. Sen kun tietäisin, niin viisas olisinkin. Pääsyynä kaiketi oli se, ettei ketään muutakaan yksinkertaisesti löytynyt. Voi olla, että olisi löytynyt jos olisi ollut varaa maksaa ammattilaisen palkkaa kokopäivätyöstä, mutta siinäkin tapauksessa Hannun olisi pitänyt tuolle ammattilaiselle selittää ja ohjeistaa kaikki - missä ajassa hän olisi todennäköisesti jo tehnyt parikin niistä sadoista pikkuhommista joita hän piteli aivokuorellaan päivät yöt läpeensä. Kun Hannu yhtenä iltana koko kevään aikana vastasi kysymykseen, moneltako hän seuraavana aamuna tulisi paikalle: "Nyt täytyy kyllä nukkua pitkään", kaikki vain nyökkäsivät hiljaa.

Laura kirjoitti juuri irrottautumisesta, oman huomion vaihtumisesta ohjaamisesta tekemiseen. Itselläni on ollut sama prosessi meneillään hauskan erilaisella tavalla: kun Draculan ensi-ilta jäi taakse, alkoi roolin opettelu Jyväskylän Ylioppilasteatterin "Tyynymiestä" varten. Mutta minä olen hankalampi ja tahattomasti paljon inhottavampi persoona kuin esimerkiksi Laura.

Olen kolme esitystä käynyt ensi-illan jälkeen katsomassa, ja yhä vain keksin asioita joihin voisin kokeilla jotain muuta. En ole ehkä koskaan täysin tyytyväinen omiin ideoihini, ja jos uusi idea tulee niin tavallaan olisi suuri palo kertoa siitä esiintyjille.

Joitakin juttuja olen kertonutkin - asioista jotka ovat mielestäni olennaisia ja ehkäpä sellaisia joihin esiintyjien on vaikea lavalta käsin kiinnittää huomiota. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset asemalliset jutut, eli missä kohti lavaa jokin kohtaus tapahtuu tai mihin suuntaan näyttelijöiden kannattaisi milloinkin katsoa tai liikkua. Myös valojen suhteen olen ollut erittäin kärkäs kehittelemään kokonaisuutta - tämä paljolti siksi, että kaikista eri alueista juuri valot kärsi ensi-iltaviikon paineesta kaikkein eniten - siinä vaiheessa kun valoja olisi pitänyt voida rauhassa rakentaa ja suuntailla, valomiehiltä oltiin jo viemässä lähes kaikki mahdollisuudet tuohon työhön. Ensi-ilta näytti järjettömän hyvältä siihen nähden miten vähässä ajassa Timoteus ja Jukka ne tekivät - veikkaisin, että heillä oli aikaa ehkä noin prosentin verran siitä, mihin ammattilaiset ikinä edes minimissään suostuisivat, ja lisäksi olosuhteet olivat lähes sietämättömät. Nyt kun esitys on muilta osin alkanut asettua uomiinsa, olen vielä tuntenut tarvetta jakaa huomioitani Jukalle, joka valot ajaa. Usein ihan turhaan siinä mielessä, että hän on jo itsekin huomannut saman asian.

Viimeisin näkemäni esitys oli lauantain päivänäytös - ja se oli hyvä. Esityksen jälkeen saatoin henki salpautuneena lähinnä näyttää porukalle peukkujani. Tätä lisää. Pitäkää tämä.

Ohjaaja ei ehkä enää ohjaa.

Koreografi poistuu takavasemmalle

2010-03-21T08:03:00.002+02:00

Se, jonka tätä tekstiä pitäisi kirjoittaa, on jo poistumassa minusta. Se koreografi, joka kiukutteli ja piiskasi ja kai kiittelikin välillä, on nyt päästänyt irti omaisuudestaan ja luovuttanut sen toisten käsiin. Esiintyjä minussa on tallannut koreografin ja kuuntelee nyt kylmän viileänä hymähdellen, kun joku kertoo olleensa myöhässä laskuista tai tehneensä jonkun kohtauksen löysästi. Kannattaa varmaan tehdä seuraavalla kerralla paremmin, se ajattelee.

Nyt on meidän esiintyjien tehtävä hoitaa tehtävämme kunnialla, jotta koreografit voivat edelleen allekirjoittaa lavalla näkyvän tekemisikseen. Joka tapauksessa koreografit ja ohjaaja voivat pikku hiljaa kukin haihtua Draculasta. Se elää nyt omaa kehityskauttaan ja kasvaa koko ajan täyttyen ja vakiintuen. Enimmäkseen siis koetan keskittyä omaan esiintymiseeni nykyään ja antaa yleisölle mitä se ansaitsee. Kun joskus aika ajoin koreografi minussa vielä nostaa päätää lavan takana seistessäni ja lavalle tiiraillessani, voin kaivaa taskusta kynän ja tyytyväisenä vetää nimen alle. Hyvää työtä, esiintyjät!

Nakit napsuivat ennen enskaria

2010-03-13T17:52:00.007+02:00

L: Enskari on takana ja mutaama esityskin on sen jälkeen tullut vedettyä.
T: Kaikki oleellinen valmistui onneksi ajallaan. Mutta...
L:...ompelukoneet kyllä hurisivat ja sormet viuhuivat vielä muutamia mínuutteja ennen h-hetkeä!
T: "Nakit" napsuivat ennen enskaria.
L: "Nakeilla" tarkoitetaan keskuudessamme erillisiä tehtäviä, joita esityksen aikana, ennen ja jälkeen, täytyy hoitaa.
T: Myös meille osui tällaisia nakkeja. On heilutettu kankaita, puettu näyttelijöitä, kiljuttu katsomon alla...
L: Unohtamatta roskisvastaavan hommia! Täytyyhän jonkun roskiksetkin tyhjentää.
T: Kaikenkaikkiaan, yhdestäkään näytöksestä ei selvitä, jos joku jättää "lavantakaiset" puuhansa hoitamatta.
L: Jokainen meistä on ehdottoman tärkeä!
T: Tätä bologia kirjoitamme koulukiertueen viimeisellä etapilla.
L: Palokka on niin mahtava paikka, että täällä piti tulla käymään vielä toisen kerran!
T: No oikeasti ensimmäisellä kerralla Palokan koulun liikuntasaliin mahtui rajoitusten takia vain puolet yseistä, joten meidät pyydettiin tulemaan uudestaan.
L: Tänään on jo ennen Palokkaa vedetty kaksi pätkää Viitaniemessä.
T: Haikeat hyvästit koulukietueelle... ;-) Onneksi näemme vielä yläasteelaisia ensiviikolla Säykissä Draculan koululaisnäytöksessä.

Johdossa vikaa?

2010-03-09T13:51:00.007+02:00

Monenlaisten hankaluuksien kautta voittoon! Kramppi taiteili viime lauantaina todennäköisesti koko 13-vuotisen historiansa suurimman haasteen edessä. Kaksi ja puoli sataa ihmistä odotti nälkäisinä lämpiöalueella, että pääsisi näkemään mistä ihmeestä kaikki tämä kuhina ja haloo oikein johtuu.

Kun budjetti on tiukka ja aikataulut vielä tiukempia, homma tiivistyy pakostakin ensi-iltaviikolle. Ensi-iltapäivälle. Ensi-iltaa edeltävälle tunnille ja minuutille. Loppukohtaus on kerrattu tekniikkaa varten vajaat viisi minuuttia sitten, viimeinen maali on sutaistu hetki sen jälkeen. "Yleisö tulee nyt!" huutaa joku katsomon takaa - lavalla puvustaja vilkaisee ääntä kohti ja jatkaa sitten tyynesti Draculan puvun asettelua. Kaikki tehdään mitä voidaan niin pitkään kuin vain voidaan. Periksi ei anneta.

Yleisö tulee sisään. Se istuutuu hämmentyneenä jättimäisen tilan jättimäiseen katsomoon. Linja-auto on myöhässä, ja esitys alkaa lopulta vartin yli seitsemän. Mutta se alkaa.

Siitä eteenpäin mielikuvani ovat vähintäänkin utuisia. Tekniikkatornissa seistessäni yksi jos toinenkin outo pieni yksityiskohta lavalla kiinnittää huomioni, toisaalta korviini kantautuu tekniikan väen lyhyitä kuiskauksia ja murahduksia. Kaikki menee eteenpäin, keskeytyksettä. Laulu, tanssi ja kohtaus toisensa jälkeen. Tahti on tehty tiiviiksi, jotta yleisö ei ehtisi rentoutua turhan monien väliaplodien merkeissä. Suuren crescendon jälkeen koittaa väliaika, ja yleisö siirtyy lämpiön puolelle.

Tähän mennessä on havaittu yhdessä mikrofonissa toimintahäiriö. Syy on sepäselvä. Päätetään jatkaa, vaikka vikaa ei keksitäkään. Leivoksia kehutaan ja ne loppuvat kesken. Yleisö pyydetään takaisin. Juuri kun toisen näytöksen on tarkoitus käynnistyä, alkaa valtava särinä oikeanpuoleisista kaiuttimista. Kukaan ei osaa sanoa mitään, äänimies on lähdössä liikkeelle - mutta särinä loppuu. Tehdään koko illan huonoin päätös: syytä ei selvitetä.

Särinä palaa useaan otteeseen ja ohjaaja, ainoa jolla on mitään mahdollisuutta tehdä asialle jotain, juoksee lavasteissa kaiuttimelta ja liitännältä toiselle, irrottaen, yhdistäen, ravistaen, ihmetellen. Välillä särinä katoaa, sitten se alkaa taas. Lopulta ohjaaja tyytyy osaansa lavan alla - hän ottaa piuhan irti herkemmissä kohdissa ja laittaa sen takaisin voimakkaammissa. Hän sulkee silmänsä ja toivoo hartaasti ettei mitään muuta odottamatonta enää tapahdu.

Loppulaulu päättyy. Ohjaaja kömpii pois lavan alta, kiertää katsomon puolelle ja tulee esiintyjien kumarrettua lavalle yhdessä muun työryhmän kanssa. Yleisö mylvii, taputtaa raivoisasti, maailma täyttyy hymyistä ja kimaltelevista silmistä. Sen verran kuin kykenen käsittämään, ihmiset ovat haltioissaan. Oliko vikaa ollutkaan? Ehkä vain kuvittelin koko särinän?

Yhtä lailla tutut ja vieraat tulevat kiittelemään ja onnittelemaan. Kaikki on kaiketi hyvin, mutta usva päässäni ei hälvene. Tajuan puhuvani ja vitsailevani minulle tyypilliseen tapaani, mutta ikään kuin en lainkaan pystyisi kontrolloimaan sanomisiani.

Ihmiset lähtevät, valoja sammutellaan, esiintyjät keräilevät tavaroitaan siirtyäkseen toisaalle juhlimaan. Äänimies tulee ja kertoo, että katsomon oikealla puolella olleen piuhan liitin oli puoliksi irti. Paikassa johon olisin aivan helposti voinut mennä ja korjata vian! Mutta en tajunnut. Kökötin vain lavan alla. Muistan tämän ehkä ensi kerralla vastaavassa tilanteessa.

Hetkinen - ensi kerralla? Vastaavassa tilanteessa? Olenko jo nyt päättänyt, että tulee myös ensi kerta? Ja vastaavanlaisia tilanteita?

Sillä hetkellä usva taisi alkaa hälvetä.

Ensi-ilta

2010-03-08T21:33:00.005+02:00

Ensi-ilta on nyt takana. Kiire on ollut hyvä tekosyy miksi blogia ei ole päivitetty. Tosin produktion aikana kiireen kynnys on yleisesti kasvanut sellaisiin mittoihin, että oma kiireeni on alkanut näyttää levolta. ”Kiireinen ei ole hän, joka ehtii käydä kaupassa.” Koko viimeinen viikko ”harrastettiin” keskimäärin noin kolmesta päivällä puoleen yhteen yöllä, osa porukasta aamusta yöhön. Vielä tuntia ennen ensimmäistä näytöstä rakennettiin ja ommeltiin. Oli hektistä, oli sekavaa, oli tehtävä jotain ja aina oltiin myöhässä. Kokemus siitä, että itse esiintymiseen ei oltu voitu latautua täysillä näkyi esiintyjien kiristelynä ja hartaana toiveena keskittymisen rauhasta.

Nytkö se alkaa? Esiintymään lähdettiin ommellun hihakappaleen tai maalatun häkin jälkeen. Valmistuminen jäi todella hilkulle ja oli ihmeellistä, että kaikesta huolimatta jonkinlainen ensi-illan lataus saatiin aikaan. Vaikka ensi-ilta oli lataukseltaan toista kuin harjoitukset, luulen esitysten paranevan esitys esitykseltä. Odotan innolla, että pääsemme halliin mielessämme Dracula esityksenä, ei vielä tehtävinä asioina.

Kaksi viikkoa enskariin

2010-02-26T23:08:00.003+02:00

(Toim. huom. tytöt kirjoittivat melko ajoissa nyt julkaistavan bloginsa)

L: Hyrr… kylmää! On ensimmäinen juttu mikä nyt tulee mieleen Finndomon tehdashallista.
T: Aika hyvin luonnehdittu, mutta onhan siellä paljon muutakin. Me ollaan nyt päästy jo kahtena viikonloppuna katsastamaan millainen tuo meidän tuleva esiintymispaikkamme on. Mitäs muuta sulle tulee mieleen kuin kylmyys?
L: Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, siitä millainen tehdashalli on esiintymisympäristönä. Ainakaan en osannut odottaa sitä, mikä siellä sitten odotti.
Tilaa ainakin on. Meidän näyttämö on vain pieni kulma koko suuresta tehdashallista. Muuten siellä on autoja, talvisäilytyksessä olevia veneitä ja yksi talokin roikkuu hallin katosta. Näyttämölle pääsemme kulkemaan pitkää punaista mattoa pitkin! No entäs sun mielipide?
T: Esiintymispuitteet ovat kyllä mahtavat, vaikka vielä tätä kirjoittaessa ne ovat kesken. Luotan kuitenkin vakaasti siihen, että valmista tulee! Hallissa on nyt hieman likaista, mutta otamme rätit käteen ja eikun puunaamaan. Toivottavasti Antin lupaamat lämminpuhaltimet saapuvat paikalle lämmittämään viileitä olojamme!
L: Niitä kyllä kaivataan kipeästi! Tähän asti olemme harjoitelleet monta vaatekerrosta päällekkäin. Mutta kun alamme käyttää ohuita ihonvärisiä vesikasvipukujamme ja muita esitysvaatteita, niin voi tulla hiukan kylmä.
T: No eiköhän sinne vielä lämmitys saada. Näiden kahden Säykissä vietetyn viikonlopun aikana olemme treenanneet kohtauksia ja käyneet läpi sekä ensimmäisen että toisen näytöksen. Ensimmäinen menee jo vallan mainiosti, mutta toisen kanssa on vielä töitä… Mutta älkää hätäilkö, kaikki valmistuu ajallaan. Tosin pian on enää viikko enskariin.
L: Niin pianko jo?
T: Joo. Aika kuluu yllättävän nopeasti, kun on paljon tekemistä.
L: Mutta näyttämö on kesken, osa puvuista on vielä kankaina (kai kankaat on kuitenkin ostettu?), osissa kohtauksissa tuntuu olevan hiomista…
T: Hommaa taitaa riittää, joten luultavasti meidän pienistä kätösistämmekin on hyötyä.
L: Toisaalta jännitys ja pieni stressinpoikanenhan saavat ihmiset toimimaan vielä tehokkaammin.
T: Varmasti! Enää loppurutistus ja sitten enskariin! Jippii! Tätä on todella odotettu!

Paljon porua ja villoja

2010-02-24T23:25:00.005+02:00

Jo kuukausi sitten kerroin teille tilaa vaivaavasta meluongelmasta. Ratkaisu alkaa häämöttää - se vaatii vielä pari pientä neronleimausta. Niitä ei tästä produktiosta ole kyllä puuttunutkaan.

Tänään toimme tilaan 250 eristevillapaalia.

(Kirjoittaja hengittelee hetken.)

Täytyy sanoa, että en enää kykene näkemään projektia aivan täytenä todellisuutena. Sitä on hienokseltaan alkanut sävyttää tietty unenomaisuus ja absurdius. Tilassa oli muun muassa noin viikon verran alle kymmenen astetta lämmintä, järjestelmän vaurioiduttua. Kuvitelkaa treenaavanne hieman pölyisessä teollisuushallissa, jatkuvassa melussa, ohuissa tanssivaatteissa, kymmenen asteen lämpötilassa, monta tuntia putkeen! Ihme että tähän mennessä on sattunut vasta yksi revähdys.

Ei löydy tahoa, josta ei ilmaantuisi ongelmia. Eri ihmisiltä tuntuu tulevan täysin eri tietoja siitä miten miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Asioita, joista olemme saaneet varman tiedon jo kuukausia sitten, jää toteutumatta - ja niille on keksittävä vaihtoehtoja.

Kaikki tapahtuu nyt sellaisella tahdilla, että tunnen lähinnä lilluvani eteenpäin tapahtumain tummassa virrassa. Teen kaiken minkä ehdin, ja senkin jälkeen kun on jo periaatteessa niin väsynyt että nukahtaa seisaalleen, yritän vielä saada tehtyä jotain muuta. Näin lienee asian laita monella muullakin työryhmän jäsenellä.

Pari viimeistä päivää on kulunut etupäässä roudatessa - tai siltä ainakin tuntuu. On raivattu rautalapiolla ja harjalla reittiä paksujen kinosten halki ja kannettu sitten sormet kohmeessa valokalustoa autoon. On pyöritty ja möyritty pitkin poikin pitäjiä milloin minkäkinlainen laatikko tai laite käsissä. Draculan koulukiertueelle on singahdeltu aamupakkaseen neljän tunnin yöunien jälkeen, ja taas kannettu tavaraa. On nuokuttu pakettiauton tavaratilassa katsellen takaikkunasta myöhäillan taivasta, joka armotta syytää lisää lunta maailmaan.

Kaikki tämä ja paljon muuta - vain kuukauden esityskauden tähden! Silti en osaisi kuvitella eläväni muunlaista elämää. Väsymyksen, ärtymyksen ja epätoivon keskelle mahtuu aina myös iloisia hetkiä, onnistumisen tunteita, kitkerää huumoria - ja tuntemus syvästä yhteenkuuluvuudesta. En ole koskaan kokenut vastaavaa missään muualla kuin teatterissa.

Ja jollakin tavalla tuo epätodellinen olotilani tuntui huipentuvan tänään Muuramen Shellin pihassa, kun siirsimme kontista kuorma-autoon 250 selluvillapaalia. Kuusi miestä seilasi vajaan tunnin ajan kontin ja kuorma-auton väliä, liukastellen lastaussillalla, väistellen johtoja ja putkia, ähkäisten silloin tällöin kommentin juuri siitä mitä itse ajattelin koko hartaan toimituksen ajan: mitä ihmettä me oikein teemme?

Mutta kyllähän me tiedämme mitä me teemme - me teemme esitystä, joka ei kerta kaikkiaan voi jättää ketään kylmäksi. Vaikka tyylilaji ei kolahtaisikaan, vaikka tarina ei olisikaan ihan sitä mitä kovasti odotti, katsoja ei voi olla hämmentymättä jo heti halliin astuessaan. Tämä on enemmän kuin teatteria, tanssia ja laulua. Tämä on enemmän kuin musikaali. Tämä on enemmän kuin spektaakkeli - tämä on satua.

Katsomo, kolme sen pystyttäjistä, ja alla takana vaanivat paalit.

Joku janoaa vertasi

2010-02-24T07:58:00.001+02:00

Marssin tänään sisälle Veripalvelun Jyväskylän toimipisteeseen ja yllätyksekseni törmäsin kreivi Draculaan. Hän valvoi tyytyväisen näköisenä nuoren naisen vierellä. Naisen kyynärtaipeen laskimoon oli työnnetty neula, josta veri valui iloisesti kuohuen pienessä, sähkökäyttöisessä kehdossa keinuvaan pussukkaan. Ei verisiä kulmahampaita, ei kirkumista, ei hekumaa, ei veret seisauttavaa jännitystä. Nyky-Draculan toiminta näytti lattean arkipäiväiseltä. Onneksi OIKEA Dracula kirjoitettiin 1800-luvulla.
Oma vereni ei Veripalvelulle kelvannut, koska kuulemani mukaan tarvitsen kaikki valkosoluni kiusallisen nivusvammani paranteluun. Moni kramppilainen kuitenkin vuodatti vertaan yleisen hyödyn nimissä. Ensimmäinen näyttämötaiteellinen kokemukseni, joka konkreettisesti vaatii verensä mukana olevilta. Ikäväkseni joudun itse tyytymään virtuaaliverensiirtoon näyttämöllä.

Koreografit mallailemassa verenluovutusta.

Kulttuurintuottamuksesta

2010-02-20T08:28:00.003+02:00

Draculan tekijöiden on todettu syyllistyneen vakavaan kulttuurintuottamukseen. Rangaistuksena he saavat kokea mm. kaupungin ja apurahoja myöntävien säätiöiden päättäjien puolelta vinoonkatsomista ja nihkeilyä sekä kaupungin rakennusviraston taholta armotonta kiukuttelua. Näistä kulttuurintuottamuksen vähentämiseen tai kitkemiseen pyrkivistä toimista huolimatta syylliset, siis kramppilaiset, ovat jatkaneet anteeksiantamatonta toimintaansa.

Rikoksen kierrettä on tässä vaiheessa mahdotonta estää. Kulttuuria tuotetaan kaikesta huolimatta. Nyt jopa sinnikkäin taho, Jyväskylän Liikenne on luovuttanut ja lopettanut yrityksensä estää kaupunkilaisia syyllistymästä rikoksen avunantoon. Yritys on siis luovuttanut kulttuurijyrän edessä ja myöntänyt alennetun bussilipun hinnan Draculan esityksiin linja-autolla kulkeville opiskelijoille. Lisäksi rakennusvirasto on kohtuullistanut rakennuslupahintojaan ja paikallinen media on ilmaissut kiinostuksensa kulttuuria kohtaan ja aikoo julkaista jotain aiheeseen liittyvää.

Huolestuttavinta on, että suurin osa nk. tavallisesta kansasta hyväksyy hiljaisesti niinkin vakavan rikoksen kuin kulttuurintuottamuksen. Asialle on pian tehtävä jotakin.

Pakotusta

2010-02-19T23:10:00.006+02:00

Tunnen päässäni lievää pakotusta. Biisi ei ota tullakseen, vaikka biisin pitäisi olla valmis huomenna. Itse asiassa kaiken musiikin pitäisi olla valmiina jo viime vuonna - mutta mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelee. Ei varsinkaan biisien suhteen.

Biisiä ei voi pakottaa. Tai aina voi kokeilla, mutta 90-prosenttisesti olen musiikkiurani varrella lopulta hylännyt pakotetut biisit. Säveltämisprosessiin kuuluu olennaisena osana sisäisen pakon löytäminen - tiettyyn mielentilaan virittyminen, tarinaan ja sen maailmaan laskeutuminen, kohtauksen loihtiminen pään sisälle, oikeiden roolihahmojen paikalle kutsuminen, heidän ajatuksiinsa tarttuminen... ja lopulta niiden ulos saamisen tarpeen löytäminen. Noin eriteltynä.

Kun ollaan siinä vaiheessa että tuntee tuon pakon, tuntee tarpeen tai halun sanoa jotain roolihahmon kautta tai puolesta, voi ryhtyä pohtimaan sitä miten "sen jonkin" ilmaisisi. Ei yhtään aiemmin - en ainakaan minä. Eikä se silloinkaan ole vielä mitään erityisen helppoa. Ei ainakaan minulla.

Siinä missä näytelmätekstit syntyvät minulla lähinnä hahmoja seurailemalla, kuuntelemalla ja ylös kirjaamalla, laulujen sanat minun on useimmiten keksittävä itse. Vaikka roolihahmon ajatus olisi päässäni kristallinkirkkaana ja voima sen ulos saattamiseen olisi mitä hurjin, minun on annettava se jollekin persoonani toiselle osalle mietittäväksi. Se on melko huvittavaa jopa, mutta kaikkein selkeimmänkin ajatuksen suhteen hahmoni saattavat olla aivan mykkiä - jos alla soi musiikki.

Usein jopa itse musiikinkin löytäminen on aluksi melkoista hapuilua. Normaalisti istun koskettimistoni ääressä tunnin-pari tapaillen kaikenlaista. Jos tulee mielihalu veivata vartti kissanpolkkaa, niin minä veivaan. Kaikki turhat äänet ja sävelet pitää purkaa, kuluttaa pois. Lopulta löydän siihen paikkaan ja hetkeen, jolloin voin vain laskea sormeni koskettimille, ottaa soinnun ja hyräillä siihen päälle jotain mikä on omaani. Jotain mikä tulee minusta.

Hahmottuu kolme-neljä peräkkäistä nuottia, soinnunvaihdos. Tulee mieleen sanoja. Sanat maistuvat laulettaessa hyvin erilaisilta puheeseen verrattuna - ne kulkevat suussa hieman eri reittejä kuin normaalisti. Sitten tapahtuu jotain - jokin sana tai lauseenpuolikas kirkastaa päässäni olevan ajatuksen. Laululla on yhtäkkiä alku. Tai jos ei alkua, niin lähtökohta. Laululla on avain.

Joskus tuollainen ideaalinen tapahtumaketju ei ole mahdollinen. Ei yksinkertaisesti ole aikaa. Mutta jos biisiä ei kerran voi pakottaakaan, niin mistä apu?

Huijaamisesta.

Kun musiikillinen kokonaisuus - esimerkiksi musikaali - alkaa olla valmis, siinä on jo lukuisia valmiita elementtejä: melodioita, teemoja, sointuja, taustakuvioita, rakenteita. Ne liittyvät tiettyihin kohtauksiin, hahmoihin tai aiheisiin. Kun sävellän isompaa kokonaisuutta, tapaan kuunnella jo olemassa olevia biisejä päivittäin - näin pidän itseni jatkuvasti sisällä siinä maailmassa jonka olen luonut. Teemat alkavat vähitellen jäsentyä, huomaan joidenkin melodioiden välillä yhtäläisyyksiä ja tajuan lopulta mistä ne johtuvat. Biisit alkavat nivoutua toisiinsa.

Jos uusi kappale ei ota tullakseen, saatan käydä läpi muiden kappaleiden rakenteita ja melodioita - voisiko olla, että olen jo, tietämättäni, säveltänyt tämän uuden biisin? Ehkäpä se on jotain mikä on jo kerran kuultu? Tai ehkäpä jokin jo valmis teema johdattaisi minut uuteen?

Näin kävi juuri äsken viimeisen keskeneräisen laulun kanssa. Parin tunnin syventymisen jälkeen tajusin, että vaikka eräs jo valmis kohtaus on aivan erilainen, siinä on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta. Tuo löytämäni teema oli aiemmin soinut vain instrumentaalina, tanssillisen kohtauksen alla - mutta nyt melodiaan kasvoivat sanat. Ja koko kohtaus avautui minulle musiikillisesti.

Minä siis tavallaan pakotin itseni biisin äärelle - mutta en sitten kuitenkaan. "Johdatin" olisi ehkä parempi sana. Silloin kun ei ole aikaa odottaa maailman äänten johdatusta, voi hieman yrittää johdattaa itse itseään.

Taidetta tehtaassa

2010-02-16T13:09:00.006+02:00

Kaikki tätä tanssiteatteriproduktioblogia seuraavat varmasti jo tietävät, että Dracula tullaan esittämään tehdashallissa. Ei se haittaa, vaikka ei ole muuta tekemistä kuin lukea kirjoittamaan pakotettujen jorinoita. No, joka tapauksessa hallissa tulee yhdistymään hämmennykseen kietoutunut tyhjä tehdasmiljöö ja uuh niin ihanasti riippumaton kulttuuri. Osittain vastakkaiset maailmat yhdistyvät. Ironista (rautaa perkele!) on, että muutamisen vuosi sitten huivikaulaiset kulttuuri-ihmiset vielä innoissaan valtasivat tehdashalleja eksotiikan perässä, mutta nyt kyse on lähinnä siitä, että rahan eli uskon puuttessa Veturitallin ovet eivät vain avautuneet. Tehtaaseen mentiin kun kulttuuritilaa ei ollut. Kulttuuritilaa ei ole, koska tehdas on tyhjä.

Jossain paperisessa lehdessä sanottiin, että teatteria kuluttavat lähinnä keski-ikäiset -ja luokkaiset naiset. Jossain historian kirjassa taas sanottiin, että tehtaissa kuluivat lähinnä miehet, jotka jo nuorina olivat keski-ikäisiä. Draculan myötä eksotiikkaa on tarjolla kaikille. Teollisuusihmiset saavat tekosyyn mennä itkemään kreivi Draculan kohtaloa, ja huivi-ihmiset pääsevät näkemään materiaalisen työn hautausmaan immateriaalitaloustorneistaan samalla kun kokevat subliimin.
Niin, toivottavasti kynnys teatterikäymiseen madaltuu. Tanssiteatteri Kramppihan tunnetusti tekee helposti lähestyttävää taidetta, jonka tarkoituksena ei ole erotella ihmisiä niihin, jotka ovat sattuneet ja niihin, jotka eivät ole. Dracula tulee koskettamaan, vaikuttamaan ja hämmästyttämään suoraan ilman kulttuuri-apartheidia.

Tehtaan vessan seinässä lukee muuten seuraavaa: "Ingman saa maidon maistumaan; Opel muovin ruostumaan. Toyota Corolla, kovempaa pääsee porolla. Toyota Yaris, rumempi kuin varis. Ajakaa mopolla. Eritän liejua" Sitten on vielä jotain Nissanista ja Toyotasta. Kannattaa käydä siellä paskalla.

Ps. Hullut saivat yhden kohtauksen lisää, ja viime sunnuntaina tanssittiin jo meikit päässä ja tukka kunnossa.

Ihmisiä telineillä

2010-02-12T23:52:00.003+02:00

Minulle on melko tärkeää, että jokaisessa teatteriproduktiossa saan kokeilla jotakin uutta, jotain sellaista mitä en ole itse tehnyt aiemmin ja mielellään jotain sellaista mitä en ole nähnyt kenenkään muunkaan tekevän. Oli se sitten erilainen tapa ohjata tai ylipäätään työskennellä, erilainen tapa lähestyä koko näytelmää tai sitten ihan vain jokin sellainen visuaalinen tai äänellinen viritelmä jolla voi yrittää yllättää katsojat.

Dracula tuntuu olevan viimeksi mainitun kaltaisia kikkoja pullollaan. Tekninen kehittelytyö on varmasti kymmenen kertaa suurempi kuin missään aiemmin ohjaamassani produktiossa - ja onhan se ollutkin käynnissä jo pitkän matkaa toista vuotta.

Olemme joutuneet selvittämään - ja selvitämme yhä - monia erilaisia materiaaleja, tekniikoita ja rakenneratkaisuja. Esitystilammekin, vaikka onkin monella tapaa mahtava, asetti joitakin pulmia joita emme osanneet ennakoida. Katto esimerkiksi on tehty niin kevyeksi, ettei siihen ole mahdollista kiinnittää mitään. Koska tarvitsimme esityslavan yläpuolelle useammanlaisia kiinnityspisteitä, meidän oli keksittävä jotain muuta.

Lopulta päädyimme telinerakenteeseen, jollaista en usko moneenkaan esitykseen kasatun tässä maassa. Katonrajaan yltävät tornit tulevat kannattelemaan kahta 12-metristä siltaa, joita ei millään tavoin tueta alhaalta päin. Kerron tämän siksi, että te ette todennäköisesti näe niistä vilaustakaan esityksessä. Tiedättepähän vain, että sellainenkin insinööritaidon ihme kätkeytyy hillittyyn, tummanpuhuvaan näyttämökuvaan.

Pelkkä tornien pystytyskin oli hurja kokemus. Pari ensimmäistä metriä nyt oli peruspalapeliä, mutta eipä aikaakaan kun tiimi keikkui jo kolmannessa kerroksessa. Vaikka kaiteita kiinniteltiin tasaiseen tahtiin, muutaman kerran näin miehen viiden metrin korkeudessa jalat pyöreän putken päällä, vasen käsi takertuneena pystyputkeen ja oikea käsi paukuttamassa vasaraa kiinnikekiilan päähän. Sama meno jatkui, vaikka metrejä oli lopulta melkein kymmenen. Ylimpänä paukutteli Jari Määttä, meidän rakennusteline-eksperttimme joka - hauskaa sinällään - tuli Säynätsaloon tekemään harrastemielessä samaa mitä tekee työkseenkin päivät pitkät. Kokemusta ja varmuutta huipulla tarvitaankin. Katonrajasta löytyi lopulta tarpeeksi jämerä tanko, johon ankkuroituna torni ei enää huojunut. Ainakaan kovin pahasti.

Lähes koko produktion ajan olen ajatellut työryhmän olevan ikään kuin alati kasvavilla telineillä - kurottamassa kohti korkeuksia, kohti sellaista mitä kukaan ei ole tehnyt. Välillä, useinkin, olo on melkoisen hutera, mutta sitten sitä saa jalansijan, lyö kiilan paikalleen ja huokaisee helpotuksesta: taas yksi pieni ongelma ratkaistu. Ei kun kohti seuraavaa.

Päätalon Kalle kirjoitti esikoisteostaan "Ihmisiä telineillä" kaksi vuotta. Kun Dracula saadaan lopulta päätökseen, on tuotantotiimi uurastanut sen eteen kaksi vuotta. Romaani jatkaa elämäänsä painomusteena paperilla - meidän esityksemme lähinnä tekijöiden ja katsojien muistoissa. Mitä me siis oikeastaan rakennammekaan?

Mekkoo ja lepakkoo

2010-02-12T08:10:00.003+02:00

Laura: Tällä viikolla me ei taideta olla parhaita ihmisiä kertomaan Draculan tämänhetkisestä tilanteesta. Vai mitäs mieltä olet Tiuku?
Tiuku: Niinpä. Me onnistuttiin molemmat olemaan poissa viime lauantain läpimenosta. Sä pääsit kuitenkin sunnuntaina koulukiertueen harjoituksiin, joten osaat varmaan kertoa siitä joitain päällimmäisiä tuntemuksia.
L: No. Vielä on vähän hiottavaa… Mulla on edelleen suuria ongelmia valssikohtauksessa sen hameen kanssa. Tuntuu, että mulla on jaloissa magneetti, joka vetää hametta puoleensa.
T: No ehkä ongelma helpottuu, kun saat multa lainaan kunnon tanssikengät.
L: Toivotaan niin. Kaikkein suurin pelko mulla on se, että saan hameen jotenkin repeämään. Se kun ei ole mulla käytössä varsinaisissa Draculan esityksissä, vaan näitä koulukiertueen esityksiä varten lontoolaisilta lainattu. Olisi inhottavaa rikkoa toisen esiintymisasu.

T: Hei mehän muuten tullaan esiintymään aika monille yläasteille Jyväskylän alueella. Kai me siis tullaan esiintymään myös sun koulullesi, vai?
L: Niin…
T: Ootko puhunut asiasta luokkakavereittesi kanssa?
L: Jouduin siirtämään yhden äikän esitelmän toiselle päivälle, kun meillä on silloin näitä koulukiertueen esityksiä. Asia siis tuli ilmi koko luokalle. Siitä asti on jo monena päivänä kyselty: ”Millon te siis nyt tuutte esittämään tänne sitä tanssi hommaa?”
T: Eli kiinnostusta siis löytyy.
L: No meidän luokka ainakin tykkää kaikesta, minkä takia ei tartte mennä tunneille.
T: Jotenkin yllättävää. :-)

L: Muuten meillähän oli myös kangasakrobatia harkat tällä viikolla. Mitäs sulle jäi siitä käteen?
T: Ihan hyvä fiilis… Mullahan on tuo ihastuttava korkeanpaikankammo aina mukana, joten laulaminen pää alaspäin hiukka hirvittää. Mutta eiköhän me siitä selvitä.
L: Ehdottomasti. Miia ja Viljahan lauloivat koko Syntyi eläin-kappaleen käsilläseisonnassa. Täytyy meidänkin selviytyä. Eihän meidän tarvitse käyttää itse roikkumisessa periaatteessa mitään lihaksia!

T: Ensi viikonloppuna on sitten ensimmäiset harkat Säykissä, meidän varsinaisella esiintymispaikalla. On aivan mahtava nähdä puitteet, missä tätä musikaalia tullaan esittää.
L: Ehkäpä Säykin tunnelmia sitten ensi kerralla.

Kompuroida vai ei kompuroida?

2010-02-09T23:20:00.001+02:00

Eihän siinä tanssimisessa mitään, mutta kun sitä pitää tehdä kietoutuneena 1800-luvun Lontoon seurapiirien mahtipontiseen pukuarsenaaliin. Maanantaihin saakka olin hymähdellyt valtavien laahustensa kanssa tuskaileville ja kompasteleville naistanssijoille, kunnes totuus iski minuunkin. Tulevaa roolipukua sovittaessani tajusin, että takissani on näyttävä ja pitkä hännys. Aivoni alkoivat laskeskella yhtälöä akrobatia + pitkät liepeet ja päätyivät lopputulokseen, jossa laskeudun päälleni permantoon. Onneksi pulmaan on yksinkertainen ratkaisu: sopeutuminen ja harjoittelu. Niillä hankalat ja liikettä rajoittavat, kuluneista treenihousuista poikkeavat rooliasut saadaan nuhteeseen.

Kun koreografi itki

2010-02-05T21:44:00.004+02:00

Olen varjo- ja hullukoreografi. Varjoille teen enemmän liikkeitä ja patistan heitä tekemään ne paremmin kuin itse tekisin. Hulluilta vain pyydän tietyntyyppistä liikettä ja ilmaisua, yritän viekotella esiin jokaisen sisäisen lamaantuneen, ahdistuneen, uteliaan jne. hullun. Pidän näitä koreografisina päätehtävinäni. Silti sorkin toisten tiimiläisteni koreografiselle reviirille (jos nyt semmoista tässä produktiossa ja porukassa on).

Esimerkiksi Lontoo-kohtausten tanssijoilta olen vaatinut joka kerta heidän harjoituksensa nähtyäni ylidramaattisuuden poistamista ja rohkeutta aitoon olemiseen. Oikean ihmisen olemista, ei esittämistä. Joka kerta olen joutunut sitä pyytämään enkä ole saanut mitä toivon. Ennen viime sunnuntaita.

Sunnuntaina Lontoon kaduilla kävelevät pariskunnat näyttivät minulle, mistä ihmiset on tehty. Lihasta, verestä ja sielusta. Ihmiset todella kohtasivat toisensa, todella tarttuivat lihaan, todella saivat veren kohisemaan kiihkeydellään, todella avasivat sielunsa ja näyttivät inhimillisyytensä. Ja tiukan napakka, nihkeän vaativa koreografi itki. Ne tyypit tulivat harjoitussalin lattialta läpi ihoni ja lihani ja liikuttivat jotain niiden alla. Kohtauksessa ei ollut mitän surullista vaan jotain paljasta ja herkkää, raakaa, syvää ihmisyyttä. Itkin, koska he katsoivat toisiaan.

Itkin ylpeydestä.

Muu Elämä

2010-02-04T13:00:00.004+02:00

Kaukana Dracula-projektin takana siintää Muu Elämä. Elämä johon kuuluu ihmisiä, jotka eivät liity tähän musikaaliin millään tavoin. Tiedättehän - vapaa-aika, ystävät, kaverit. Perhe. Kyllä kai sellaistakin vielä on.

Tällä hetkellä näen lähestulkoon yksinomaan eri työryhmieni jäseniä - joko Draculan, Lasisen eläintarhan, Tyynymiehen tai Saranoitten ja Sardiinien. Sitäkin hienompaa, että he ovat kaikki fiksuja ja mukavia ihmisiä. Itse asiassa monet heistä koen tällä hetkellä ystävikseni, eli viettäisin heidän kanssaan aikaa vaikka ei olisikaan yhteistä produktiota tekeillä. Mutta eihän siinä ole kaikki. On myös se Muu Elämä, johon olisi hyvä pitää enemmän tai vähemmän säännöllistä yhteyttä.

On tullut sellainenkin ajatus joskus mieleen, että noinkohan minä väistän todellista elämää tänne teatterin maailmaan. Teatteri kun on illuusioiden luomista, tarinoiden kerrontaa, fiktion fyysistämistä - en tiedä onko elämä noissa tarinoissa varsinaisesti helpompaa tai edes välttämättä kiinnostavampaa kuin tavallinen elämä, mutta ainakin yksi ominaisuus on selvä: se on rajattua.

Minkä tahansa esityksen maailmassa olennaista on vain se, mitä katsoja voi aistia, tai minkä hän mahdollisesti ehtii ajatella näkemänsä jatkeeksi. Tiedättehän - kun katsotte mitä tahansa tv-sarjaakin, niin ette te ala sen kummemmin pohtia kaikkia hahmon elämän eri puolia. Te pohditte lähinnä niitä millä saattaa olla jotain vaikutusta itse tarinaan, juoneen, siihen mitä juuri näette tapahtuvan. Täysin en voi yleistää, mutta pääpiirteissään näin, eikö?

Tämä elämän rajaaminen lienee se, mikä tekee tarinankerronnasta kiehtovaa. Minkä tahansa anekdootinkin voi joskus pilata liian monilla yksityiskohdilla - liian monilla harha-askelilla. Toki ne myös rikastuttavat kokonaisuutta, mutta me emme kuitenkaan pohdi sitä kävikö Bruce Willis vessassa kahden takaa-ajon välissä tai saiko Ansa Ikonen Tauno Palon alla oljista haavoja takamukseensa. Todennäköisesti kävi ja sai, mutta se ei juuri siinä tarinassa ollut olennaista. Jossain toisessa ehkä taas olikin, mutta se on toinen tarina.

Elämä on nieltävä kokonaisena - vaikka aivan varmasti me haluaisimme välillä unohtaa tiettyjä asioita siitä. Ehkä emme ole tyytyväisiä rahatilanteeseemme, ehkä olemme riidoissa jonkun kanssa, ehkä meillä on selittämättömiä kramppeja vatsassa. Ehkä tiedämme elävämme stressin ja kiireen takia todella epäterveellistä elämää - syömme huonosti, nukumme huonosti, näemme tosiaan niitä muita tärkeitä ihmisiä ihan liian vähän. Mutta teatterissa koko elämä mahtuu - pitää mahtua - kahteen tai kolmeen tuntiin. Se on tiivistelmä, yksinkertaistus. Ja tuon tiivistelmän laatua ja arvoa katsoja punnitsee sillä, miten aidolta ja vaikuttavalta esitys tuntui. Me ikään kuin valitsemme parhaat palat.

Kiihkein luomisvaihe on aina sellainen, että kaikki muut langat katkeavat. Kun laulu tekee tuloaan, puhelin menee kiinni, pyykit unohtuvat koneeseen ja Vaasan Täyshyvät jäähtyvät koppuraksi paahtimeen. Tuosta kaikesta tulee silloin Muuta Elämää, sitä mikä jää tiivistettäessä pois. Se on uhraus johon ilmeisesti olen silloin valmis. Mutta odotan jo jonkin verran sitäkin hetkeä kun voin vain maata vuoteella, ajatella spontaanisti "Mitähän Hänelle kuuluu?" ja valita numeron.

Sekalaisia tuntemuksia

2010-02-02T21:11:00.004+02:00

Olen varjo ja hullu. Varjona tanssin selkeämmin koreografiaa. Opettelen pitkältäkin tuntuvuia liikesarjoja, kohtauksia. Hullun rooli on sen sijaan hieman erilainen. Olla hullu on olla kohtauksessa kohtauksessa (olipas nokkelasti sanottu). Koreografiaa on vähemmän, improvisaatiota ja ilmaisua enemmän. Hulluksi heittäytyminen on vahva kokemus. Esitämmekö vain vai olemmeko tosiaan hetken hulluja? Sanotaan, että pienen lapsen leikkiessä vaikkapa kahvipakettia hän ensisijaisesti on se, ei vain leiki olevansa. Kokemukseni hulluilusta on sama. En pyri vain näyttämään sekopäältä vaan itseasiassa olen osa-aika sekopää. Onnistuakseen kohtaus tulee siis vaatimaan ennaltasekoittelua kulisseissa. Jännityksellä odotamme, kuinka improvisoidut kohtaukset sujuvat täydelle katsomolle.

Koreografian oppiminen on erikoinen juttu. Hommassa tuntuu olevan kyse paljon muustakin tekemisestä kuin mekaanisesta kopioimisesta. Omalla kohdallani oppimiseen vaikuttaa positiivisesti se, että opettelemassa on myös kokemattomampia kuin minä. Minulla on tavallaan lupa osata, ja siten myös neuvoa. Tämä taas auttaa entisestään oppimaan. Kiitos!

Tässä vielä vankikulkueen askelia, ehkä tunnistatte jonkun kramppiääliön diskoteekista. Opettele ja nokita.

Askelia: Oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea, vasen, syvä oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea ja syvä vasen. (Oikeus muutoksiin pidetään.)

Ketsuppikamppanja

2010-01-29T23:12:00.003+02:00

Tiuku: Kävin tiistai-iltana heilumassa ketsuppipullon kanssa Normaalikoulun pihassa. Olo oli kuin murtovarkaalla, koulun pihalle pimeänä talvi-iltana. Pakkanen kipristeli sormia, varpaita ja nenänpäätä.
Laura: Mitä sää oot oikein puuhannut?
T: Kirjoitin meidän koulun pihaan ketsupilla Dracula, kramppi.fi/dracula.
L: Ilta myöhällä?
T: No ettei kukaan näe.
L: Miks ihmeessä?
T: Meillä on meneillään ketsuppikampanja Draculan mainostamista varten. Etkö ole kuullut?
L: Ai niin joo..Eikö siitä tule sanomista?
T: Kyllä mää kysyin siihen luvan meidän rehtorilta. Oli kyllä aluksi vähän nihkeä vastaanotto…
L: Aivan ymmärrettävää. Ketsupistahan tulee sotkua, jos sitä laitetaan kulkuväylille, jotkut oppilaat saattavat heitellä toisiaan ketsuppisella lumella tai muuten sotkea sun taideteosta. Ja on tietysti vaara, että joku ymmärtäisi punaisella kirjoitetun tekstin tarkoituksen väärin.
T: Mitäs väärinymmärtämistä siinä nyt on, kaikki vaan annettuun osoitteeseen, ja sitä kautta lukemaan meidän ja muidenkin blogeja. Lisää lukijoita meille. ;-)
L: No sehän ois kiva. Mutta entä jos teksti peittyy lumisateen alle, eikä kukaan ehdi näkemään sitä?
T: Sellainen riski on otettava. Millaista elämä olisikaan ilman riskejä?

Aargh ja nam

2010-01-28T13:47:00.004+02:00

Voisiko olla joskus niin, että kaikki vain toimisi?

Minulla on tietokoneeni kanssa päivittäin ongelmia, vaikka teen sillä jatkuvasti suunnilleen samoja asioita. Käytän noin kymmentä eri ohjelmaa, jotka valtaosan ajasta toimivat ihan hyvin, joskus jopa kaikki kymmenen yhtä aikaakin. Mutta todennäköisesti pitkin päivää ilmenee silti vähintään kahdessa eri ohjelmassa jotain, mihin en ole aiemmin törmännyt.

Nyt juuri toinen kahdesta grafiikkaohjelmastani lakkoilee - totta kai, kun pitäisi tässä valtavalla kiireellä vääntää monenlaista graafista. Teen sillä täsmälleen samoja asioita kuin aina ennenkin, mutta juuri nyt sen pitää sitten vain välillä lakkoilla. Ei selitystä.

Myöskin sähköpostiohjelmani tuumailee parhaillaan jotain, mistä ei suostu minulle mitään kertomaan. Nettiyhteydessäni ei ole mitään vikaa ja saan sähköpostipalvelimeenikin yhteyden selaimen kautta ihan noin vain, mutta itse sähköpostiohjelma ei - täydellisen koneen resetoinnin jälkeenkään - suostu lähettämään mitään viestiä eteenpäin ennen kuin on arvioinut tilannetta noin vartin ajan. Ymmärtäisin paremmin, jos ei lähettäisi ollenkaan - mitä ihmettä voi tarkoittaa varttitunnin mietintä?

Niin miten tämä liittyy Draculaan? Eihän se varsinaisesti liitykään, paitsi että istun koneeni ääressä noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja työstän Draculaan liittyvää ääntä, kuvaa, tekstiä ja tietoliikennettä. Jos mikä tahansa ohjelma lakoaa tunniksi, toiminta rampautuu. Vielähän ensi-iltaan on aikaa reilu kuukausi, mutta mitä lähempänä h-hetkeä ollaan, sitä kovemmiksi huomaan yksinäisten, tietokoneelleni suunnattujen palopuheiden muuttuvan kielenkäytöltään.

Elsa, näytelmämme Mina, kommentoi asiaa vain että hän ei kerta kaikkiaan jaksa suuttua moisista asioista. Ylipäätään mahtava elämänasenne, ettei erityisemmin halua tuhlata energiaansa hedelmättömään riehumiseen. (En minäkään muuten, mutta teknologia on heikko kohtani.) Kun joudumme etsimään Minan hahmon synkempiä, rajumpia puolia, huomaan etten voikaan ohjata Elsaa perinteisillä metodeillani: ”Olet turhautunut! Ajattele vaikka sitä mitä teet kun tietokoneesi jää jumiin!” Elsa vain hymyilee, katsoo minua armeliaasti. Sydämeni sulaa. Täytyy keksiä toisenlaisia mielikuvia.

Eilen oli kuitenkin melko lailla mukava päivä. Suurimman ilonaiheen antoivat Ammattiopiston kondiittorioppilaat, jotka olivat valmistaneet meille maistiaiset Draculan väliaikamenyystä. En kerro tarkemmin, mitä on luvassa, mutta olen varma että löydät väliajan kiireiseen kahvihetkeen mieleisesi leivonnaisen. Ensimmäinen kerta urallani, kun produktiolla on omat nimikkoleivoksensa!

Tilaa oppia

2010-01-25T21:29:00.004+02:00

Nyt, laula. Nyt repliikit. Tanssi. Tanssi paremmin! Näyttele! No nyt kaikki yhtä aikaa.
Huh huh. En voi olla ihailematta ihmisiä, joiden kanssa teen töitä eli harrastan. Mistä kaikki tuo lahjakkuus tulee? Missä tuokin on tuon ehtinyt oppia, vieläpä "otona" eli oman varsinaisen toiminnan ohessa? Tässä seurassa olen pieni ja häpeilemättömän ylpeä paikastani. Imen muilta energian lisäksi tiedon- ja taidonmurusia, joilla voin kasvattaa omaa osaamistani. Olen ilmaisessa koulussa, jossa opettajat ovat nuoria, taitavia, kauniita ja kaiken lisäksi hyviä ystäviäni. Olen hyväosainen. Olen onnenpekka.
Kramppi ja sitä myötä Dracula on kollektiivinen esityksenrakennusopisto. Parasta on se, että kaikki, ohjaajaa ja koreografeja myöten, ovat oppilaita ja opettajia yhtä aikaa. Kukaan ei häpeile antaa neuvoja, eikä kukaan ole neuvojen yläpuolella. Täällä ei myöskään pelata varman päälle. Kaikki puskevat jääräpäisen avarakatseisesti kohti uutta ja tuntematonta, tietämättä vielä ollenkaan, mitä lopussa odottaa. Kaikki luovat uutta, yhdessä.

Putsausta ilman saunaa

2010-01-22T09:21:00.004+02:00

Tähän on tultu, että Draculan ensi-iltaan on vähän vajaat pari kuukautta. Vielä on siis hyvin aikaa hinkata ja putsata. Vaikka olenkin käynyt saunassa useat Dracula-teosta koskevat taiteelliset visiointipalaverit, nyt en puhu mistään selän pesuista. Nyt ei ole sauna-aika. On se aika, kun hikoillaan täysillä tanssisaleissa ja piiskotaan tanssijoista esiin kaikki se laatu, jonka he ovat meille pääsykokeissa näyttäneet. Nyt putsataan koreografiaa.

Tässä hommassa joutuu olemaan välillä inhottavan tarkka ja vaativa. "Vielä kerran, vielä paremmin, vielä!", sitä joutuu toistelemaan. Koreografin rooli ei aina ole kiitollinen varsinkaan tällaiselle tyypille, joka ei mielellään ole inhottava mutta on siinä inhottavan hyvä.

Kuitenkin kiitollisemmaksi asemani tekee se, etten ole tekemässä töitä yksin. Olen osa koreografista tiimiä, jossa päävastuuta kantaa Miia Elivuo. Lisäksi tässäkin produktiossa työvälineikseni valikoituneet tanssijat ovat taitavia kukin omalla tavallaan ja tekevät kärsivällisesti töitä toteuttaakseen toiveeni.

Paljon tiukkaa työskentelyä on jo takana, askeleet on opeteltu ja kuviot suunnilleen muodostettu. Nyt vain hiotaan tuosta raakamateriaalista timantinkova spektaakkeli - ja sitten vasta saunotaan.

Kuis hurisee?

2010-01-21T01:32:00.005+02:00

Silloin tällöin yhä edelleen törmää ihmisiin, joille ei ole oikein valjennut koko teatterintekemisen prosessi. Muutaman tovin heidän kanssaan juteltuaan tajuaa, että he luulevat näyttelijöiden hakevan pukuvarastosta vaatteet, tulevan lavastajien pystyttämälle näyttämölle ja alkavan esittää. Ei puhettakaan, että tarvitsisi jotenkin harjoitella tai valmistella. Onpa jollakulla ollut käsitys että Kaupunginteatteri on kaikkein suurinta tilan tuhlausta, kun eihän koko kompleksia käytetä kuin muutama tunti viikossa.

Kun katsoja tulee esitystilaan, häntä ei juurikaan kiinnosta mitä erilaisia vaikeuksia esityksen tekovaiheessa on ollut. Teatteri on tuona iltana vain häntä ja kanssakatsojia varten - ja niin kuuluu ollakin. Hän maksaa lipun nähdäkseen jotain valmista, huolella mietittyä, vaikuttavaa. Häntä ei kiinnosta kuulla selityksiä miksi esitys ei nyt ehkä juuri tuona iltana toiminut.

Niinpä jos pääset maaliskuussa meitä katsomaan, et saa tietää miten lähellä koko homman peruuntuminen oli - ellet nyt lue tätä blogimerkintää loppuun.

Kun menimme viikko sitten kolmannen kerran käymään tilassa, huomasimme jotain mitä ei joko ollut ollut kahdella aiemmalla käynnillä tai mihin emme vain jotenkin olleet kiinnittäneet huomiota: melun.

Sivusiivessä, noin sata metriä meidän nurkkauksestamme luoteeseen, hurisi ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmän pääpuhallin. Eikä pelkästään hurissut vaan pohisi, ulisi, naksahteli ja paukkui se myös. Se oli laite josta kerrottiin melkoisen merkittävä tieto: sitä ei voi kytkeä pois, eikä sitä voi laittaa pienemmälle. Ääni on niin sanotusti tilan perusominaisuus. Meidänkin nurkkauksessamme hurina oli mittarin mukaan yli 60 desibeliä. Meidät valtasi kauhu, jonka olisin mielelläni vaihtanut pienen vampyyrihyökkäyksen synnyttämiin väristyksiin.

Tänään paikalla kävi ääni- ja meluekspertti. Lupasi teettää tilasta tietokonemallin, jolla voisi selvittää mahdollisia äänieristyskeinoja. Päässämme pyörii nyt mielikuvia erilaisista koteloinneista, valleista ja pressuista. Mihin moiset riittävät, kukaan ei vielä osaa sanoa. Päivänselvää on, että esitystä ei tule ellei tilaa saada hiljaiseksi.

Yhden asian voin täten sanoa. Jos Finndomon tehdashallin ovi avataan yleisölle seitsemän tienoissa maaliskuun kuudes päivä ja joku sisään astuessaan kysyy miten hurisee, vastaus on valmiina: ”Onneksi ei.”

Riistoa

2010-01-17T22:25:00.005+02:00

Produktio on hyvässä vaiheessa. Tänään pääsimme jo varjojen ääriviivojen terävöittämiseen, missä tosin on erilaisista taustoistamme johtuen paljon tekemistä. Nilkat on ojennettava, vaikka normaalissa kävelyssä siihen ei totisesti kannusteta, kädet eivät saa kuulemma sojottaa minne sattuu ja jalat pitää osata laittaa outoon aukikiertoon. Hyvä tästä tulee. Mutta miksi ihmeessä ojentelemme? On palattava peruskysymysten äärelle.

Perustavanlaatuinen tosiasia on, että harrastajatanssiteatterissa oleminen on kuppasta hommaa. Sekava koreografien ja ohjaajan ryhmä yrittää saada muut lukemaan ajatuksiaan ja imitoimaan liikkumistaan. Lähes orjan asemassa olevat tanssijat ja näyttelijät harjoittelevat joskus jopa kuusi tuntia päivässä, ruokatauot ovat naurettavan lyhyitä, lavalla joutuu välillä nöyristelemaan patsaana tai kolmantena vankina kulkueessa ja koreografiaa opeteltaessa on vain kopioitava arvon taitelijoiden liikettä. Kaiken lisäksi hommaan kuuluu kaikenlaista sivuhommaa, kuten blogiin kirjoittamista. Työmäärä on mieletön. Silti Draculaan pyrkijöistä puolet oli hylättävä! Olemme kiitollisuudenvelassa olevia orjia.

Kaikki kuitenkin ihmeellistä kyllä näyttävät nauttivan tekemisestään ja asemastaan. Kuuden tunnin treeniputkesta kuulee korkeintaan pahoittelevaa voivottelua. Onko meidät huumattu vai ajautuuko Kramppiin masokistista väkeä? Vastaus taitaa olla yksinkertainen: Ajatuksissa siintää kullattu kuva raikuvista aplodeista ja siitä yhden kasin kuuluisuudesta.

Ilman kaltaisiamme hulluja kulttuuria ei olisi olemassa.

Jee kohta on enskari!

(Blogikirjoituksen näkökulmasta huolimatta riistetyimmät orjat eivät ole tanssijat ja näyttelijät vaan ohjaaja, koreografit ja tuotantotiimi, jotka tekevät tajuttomasti hommia. Mikä heitä vaivaa!?)

Koulukiertueelle

2010-01-14T21:52:00.003+02:00

Tiuku: Pitkä joululoma on takana ja arki sekä harrastukset ovat alkaneet pyöriä normaalisti. Draculan treenejäkin on ollut jo useita. Kohtauksia on hiottu, käyty läpi ja joitakin hieman myös muuteltu.
Laura: Olemme nyt alkaneet harjoitella koulukiertuetta varten. Tuttuja kohtauksia tehdään minimikokoonpanolla. On erikoista nähdä noin viiden tanssijan ryhmät kahden tanssijan miehityksellä.
T: Tällaiset vesikasvitkin, kuten me, saattavat päästä kankaanheiluttajiksi.
L: Lisäksi minä aloitan valssiharjoitukset kiertuetta varten. Tanssiminen pitkän laahushameen kanssa ei ole helppoa! Onnea siis lontoolaisnaisille!
T: Tulevana viikonloppuna pääsemme taas kahlailemaan koulukiertuetta läpi.
L: Ja minä menen tuskailemaan valssin kanssa. Toivottavasti askeleet alkavat selkeytyä ja laahuskin pysyisi ainakin poissa jalkojen tieltä.
T: Viikonloppuna minulla on tiedossa myös hulluilua vaatetalkoissa, jotta hullut saisivat jonkinmoiset vaatteet päälle seuraavaan läpimenoon.
L: Tällaista nyt tällä kertaa. Harjoituksia, talkoita ja muuta mukavaa yhdessäoloa!

Tyhjän täyttäjä

2010-01-13T19:01:00.003+02:00

Kun puvustajamme Raisa ehdotti, että ensimmäisen blogimerkintäni yhteydessä voisi olla kuva tulevasta esitystilastamme, päädyin käymään läpi sieltä näpsimiäni otoksia. Isoa. Hulppeaa. Mielikuvitusta kiihottavaa... Jylhän kolkkoa. Tyhjää.

Koko lailla noilla sanoilla olisi voinut kuvata myös mielentilaani loppukesästä 2008, kun tuijotin valkoista ruutua ja mietin millä sanalla alkaa kauhumusikaali nimeltä Dracula. Pitkin syksyä sanoja kertyi kovalevylle - ja keväällä päästiin visuaalisen tiimin kanssa ihmettelemään, miten kaikki kirjoittamani asiat eksyisivät näyttämölle.

Vaikka tekstiä ja musiikkia on syntynyt, ja vaikka olemme kehittäneet toinen toistaan näyttävämpiä kohtauksia yleisön ihasteltavaksi, ei tietä ole voinut helpoksi kehua. Nimenomaan kysymys esitystilasta oli muodostua ihan omaksi kauhunäytelmäkseen. Kun Veturitalli-hanke kaatui keväällä 2009, kävimme tuloksetta läpi kymmenkunta tilaa. Lopulta Finndomon talotehdas tärppäsi: valtava tyhjä tila, vailla ainuttakaan pylvästä! Jos kuva tekee Sinuun vaikutuksen, voinet kuvitella miltä meistä tuntui pällistellessämme hallia Säynätsalossa ensimmäistä kertaa.

Halli on edelleen tyhjä, mutta suunnitelmat sen täyttämiseksi ovat hurjat jopa ammattilaisproduktioiden mittakaavalla. Pahimpina pelon hetkinä auttaa tieto siitä, että minun lisäkseni 1800-luvun lopun Lontooseen ja Transilvaniaan suuntaa kulkunsa monta kymmentä lahjakasta ja innokasta ihmistä. Juuri heidän kanssaan minä tämän (aika)matkan haluankin tehdä.

Nyt palaan viimeisen laulun kimppuun. Mielenkiintoista on ollut havaita, että mitä lähempänä valmista on, sitä hitaammaksi työ muuttuu. Kun tila on lähestulkoon täynnä, on koko ajan vaikeampaa päättää miten loput tyhjät kohdat täyttäisi. Sen pitää olla - täydellistä...

Ihan viimeisen tyhjän paikan täytät onneksi Sinä - katsoja. Kiitos siitä.

Alku

2010-01-12T22:47:00.006+02:00

Dracula puraisi minua, ja nyt olen itsekin verenimijä. Imen omasta itsestäni ja muovaan tuotoksena toisen henkilön. Toisen henkilön nimi on Arthur Holmwood. Aluksi tunsimme vain nimeltä, mutta nyt tuntuu kuin tietäisin jopa Holmwoodin ajatukset, vaikka hän elääkin eri vuosisadalla kuin minä. Kuitenkin, joka päivä hän yllättää, yrittää karata johonkin suuntaan kuin lapsi, jonka joudun juoksemaan kiinni ja ohjaamaan oikeaan suuntaan. Onneksi en ole urakkani kanssa yksin. Lapsenhoitovinkkejä antaa erityisesti ohjaajamme Antti, joka onkin siinä hommassa kelpo.

Eilen valmistelin Holmwoodia hänen elämässään vielä edessä oleviin tapahtumiin, joista hän ei vielä aavista mitään. Tulevaisuudesta on niin helppoa huudella. Opetin koreografin avustuksella Holmwoodia taistelemaan muutamaa mustalaista ja pimeitä varjoja vastaan. Oppivainen kaveri, vaikka sainkin laittaa kaiken fysiikkani peliin. Kyllä tämä taistelu vielä harjoitusta vaatii, mutta olemme hyvällä tiellä, hän ja minä. Kukaties uskallamme joku päivä kohdata itse kreivi Draculan. Tiedä häntä.

Tiuku ja Hautis

2010-01-12T21:47:00.004+02:00

Laura: Moi, olen Laura Hauta-aho! Koska Lauroja on niin paljon, minusta käytetään useimmiten lempinimeä Hautsi tai Hautis.

Tiuku: Minä taas olen Tiuku Holma ja me kirjoitellaan tätä blogia Lauran kanssa parillisten viikkojen perjantaina. Täältä voi seurailla Draculan etenemistä meidän näkökulmasta.

L: Ollaan tunnettu Tiukun kanssa jo lähes viisi vuotta. Ystävystyttiin heti ensimmäisellä yhteisellä balettitunnillamme. Sovittiin heti yhteen kuin paita ja peppu.

T: Ennen Draculan treeniviikonloppua oli Laura meillä yötä. Olimme valmistautuneet viikonloppuun hieman eri tavoin. Laura oli laulanut ja opetellut dialogin.

L: Ja Tiuku tehnyt kaikenlaista, mikä ei liittynyt mitenkään pääsykoeviikonloppuun valmistautumiseen.

T: Perjantai iltapäivä kului nopeasti dialogin lumoissa. Harjoittelimme sitä kotini läheisessä puistossa. Juoksimme kivelle ja kertailimme vuorosanoja. Sitten toinen unohti vuorosanat (yleensä siis minä) ja kuin yhteisestä sopimuksesta palasimme tasaiselle maaperälle valmiina toistamaan kohtauksen uudelleen.

L: Treeniviikonloppu sujui mukavissa ja hikisissä tunnelmissa. Ympärillä oli paljon sekä tuttuja että uusia kasvoja. Salin reunoilla olivat arviointijoukot. Meidän innostuksemme Draculaa kohtaan oli peräisin juttutuokioista, joita vietimme kavereiden kanssa ennen ilmoittautumista.

T: Draculan roolienjakotilaisuus oli jännittävä kokemus. Treeniviikonloppuun nähden ympärillä oli vain vähän väkeä ja joukosta tuntui puuttuvan viikonlopussa tutuksi tulleita kasvoja. On mukavaa tutustua uusiin ihmisiin, mutta hyvältä tuntui kun mukana oli myös vanhoja tuttuja.

L: Oli hienoa kuulla sekä oma että Tiukun nimi useissa eri rooleissa; lepakko, vesikasvi, veri ja kyläläinen. Eipähän tarvitse olla toiselle kateellinen, kun molemmat pyörimme samoissa kohtauksissa.

T: Näitä kohtauksia on harjoiteltu jo useiden kuukausien ajan sekä ensimmäinen läpimeno on takana.

L: Kyllä sitä laulujen opettelua ja hienosäätöä riittää vielä moneksi tulevaksi viikonlopuksi! On tämä sellainen kokemus, että ei kannata jättää väliin!

Sebastian López-Lehto

2010-01-08T23:10:00.003+02:00

Olen Sebastian López-Lehto. Tarkoitukseni on kirjoittaa blogiin tanssijan näkökulmasta. Tarkemmin ottaen sellaisen Krampille tyypillisen miespuolisen tanssijan, joka ei ole ennen Kramppiin tuloaan juurikaan tanssinut, mutta on sukupuolensa vuoksi päässyt joukkoon hurjaan. Olen siis yksi niistä, jotka ottavat erityisen paljon nuppiin auditioneissa ulosjääneitä monta vuotta tanssia harrasteita pimuja.

Olen ollut mukana muutamassa Krampin proggiksessa ennen Draculaa eli mikään kramppiveteraani en ole, mutta en aivan täysin keltanenäkään. Krampin ulkopuolella (siviilissä) harrastan ja opetan capoeiraa sekä opiskelen yliopistossa valtio-oppia.

Draculassa tanssin hulluna, varjona, alkumerenä ja myrskynä.

Antti Viitamäki

2010-01-08T23:08:00.002+02:00

Olen jyväskyläläinen teatterin- ja musiikintekijä. Innostuin teatterista lukioikäisenä, ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin se oli keskeisin työni. Teatterissa viehättää kaikki osa-alueet ja tyylilajit, mutta tärkeintä itselleni on kertoa kiinnostavia, mukaansatempaavia tarinoita. Merkittävimpiä tuotantoja vuosien varrella ovat olleet Korpilahden teatterin Idiootti (esikoisdramatisointini), Murmuu-teatterin Kuolema keskipäivällä (esikoisnäytelmäni), Ylioppilasteatterin Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Ruusun varjo -musikaali, Työväenteatterin Veljeni Leijonamieli sekä Huoneteatterin Alastonkuvia, joka voitti yleisöäänestyksen Mikkelin Näyttämöpäivillä.

Oma musikaali on pitkäaikainen haaveeni. Olen tehnyt useita vahvasti musiikki- ja lauluvetoisia näytelmiä, mutta toistaiseksi ainoat täysiveriset musikaalit urallani ovat olleet Työväenteatterin My Fair Lady, jossa näyttelin Higginsin roolin, sekä yllä mainittu Ruusun varjo, jonka kirjoitin ja ohjasin. Kun Kramppi kysyi joskus 2007, haluaisinko säveltää musikaalin, sanoin että teen mielelläni mitä tahansa. Prosessi onkin ollut mielenkiintoisin ja haastavin mitä kohdalleni on sattunut. Musikaalin aihetta mietittiin koko kevät 2008, kunnes päädyimme Draculaan. Syksyllä aloin kirjoittaa, ja jouluun mennessä minulla oli tekstin ohella jo muutama musiikkiaihiokin. Viime keväänä laadimme lukuisissa palavereissa tarkemman suunnitelman, kesän jälkeen valittiin esiintyjät, ja nyt alkaa sitten loppusuora häämöttää. Kirjoittaessani tätä tammikuun alussa viimeiset sävellykset muhivat vielä päässäni, ja osa kohtauksista on yksityiskohdiltaan auki - mutta kaikki merkit viittaavat siihen että luvassa on kaikkien aikojen spektaakkeli!

Laura Lehtinen

2010-01-08T23:07:00.001+02:00

Minä olen Lehtisen Laura. Monesti kutsuvat jostain syystä sukunimellä. Olen pitkäaikainen Kramppi-aktiivi ja tuppaan tunkemaan nenäni moneen paikkaan. Tällä kertaa nenäni on johdattanut minut Dracula-produktion koreografiseen ja tuotannolliseen tiimiin.

Olen tehnyt tiimikoreografiaa Tanssiteatteri Krampissa jo ainakin neljään aiempaan koko illan teokseen sekä muutamaan pienempään tanssiteokseen. Kramppi on minua sen verran innottanut ja tukenut, että olen päätynyt opiskelemaan tanssia Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitokselle, jossa taiteilen nyt toista vuottani.

Draculan tuotantopuoleen olen luvannut ainakin sen verran sohia, että kirjoittelen kaikenlaisia julkisia ja virallisia (ja kai vähän epävierallisempiakin) tiedotteita, jotta yleisö ja media pysyvät perillä siitä, missä mennään. Tämä homma on varmaankin langennut tehtäväkseni, koska kynä pysyy kädessäni (useimmiten), mistä on kiittäminen ainakin kirjallisuuden, kirjoittamisen ja suomen kielen opintojani Jyväskylän yliopistossa.

Tätä blogia pidän kuitenkin nyt koreografisen tiimin edustajana ja kertoilen tuntoja ja tilanteita joka toinen perjantai. Joskus mennään aika haipakkaa, pysykää mukana!

Jaakko Junttila

2010-01-08T23:04:00.005+02:00

Olen 31-vuotias miespuolinen henkilö. Krampissa olen heilunut vuodesta 2006 lähtien, mutta teatteriharrastuksen aloitin äidin helmoissa 7-vuotiaana kesäteatterissa. Sittemmin olen piipahtanut lukuisten jyväskyläläisten harrastajateattereiden lavalla, ja eniten näytelmiä on takana ylioppilasteatterissa. Teatterin ja tanssin lisäksi harrastan monenlaista liikkumista, kuten miekkailua, akrobatiaa ja parkouria. Viimeksi mainitusta tuli viime syksyn mittaan myös varsinainen leipätyöni. Luovan liikkumisen lisäksi minulle tärkeitä ovat kielelliset asiat, joita on tullut opiskeltua yliopistossa maisteriksi asti.

Tässä blogissa paneudun produktion etenemiseen ja työstämiseen näyttelijän näkökulmasta, vaikka saatan aika ajoin lipsahtaa muidenkin osa-alueiden puolelle. Esitän siis teoksessa Arthur Holmwoodia, yläluokkaista nuorta miestä, jolla on tarinassa kosiollisia intressejä erästä Lucy-neitoa kohtaan. Miten tarina päättyy, voitte tulla itse toteamaan maaliskuussa...