Kun koreografi itki

Olen varjo- ja hullukoreografi. Varjoille teen enemmän liikkeitä ja patistan heitä tekemään ne paremmin kuin itse tekisin. Hulluilta vain pyydän tietyntyyppistä liikettä ja ilmaisua, yritän viekotella esiin jokaisen sisäisen lamaantuneen, ahdistuneen, uteliaan jne. hullun. Pidän näitä koreografisina päätehtävinäni. Silti sorkin toisten tiimiläisteni koreografiselle reviirille (jos nyt semmoista tässä produktiossa ja porukassa on).

Esimerkiksi Lontoo-kohtausten tanssijoilta olen vaatinut joka kerta heidän harjoituksensa nähtyäni ylidramaattisuuden poistamista ja rohkeutta aitoon olemiseen. Oikean ihmisen olemista, ei esittämistä. Joka kerta olen joutunut sitä pyytämään enkä ole saanut mitä toivon. Ennen viime sunnuntaita.

Sunnuntaina Lontoon kaduilla kävelevät pariskunnat näyttivät minulle, mistä ihmiset on tehty. Lihasta, verestä ja sielusta. Ihmiset todella kohtasivat toisensa, todella tarttuivat lihaan, todella saivat veren kohisemaan kiihkeydellään, todella avasivat sielunsa ja näyttivät inhimillisyytensä. Ja tiukan napakka, nihkeän vaativa koreografi itki. Ne tyypit tulivat harjoitussalin lattialta läpi ihoni ja lihani ja liikuttivat jotain niiden alla. Kohtauksessa ei ollut mitän surullista vaan jotain paljasta ja herkkää, raakaa, syvää ihmisyyttä. Itkin, koska he katsoivat toisiaan.

Itkin ylpeydestä.

Muu Elämä

Kaukana Dracula-projektin takana siintää Muu Elämä. Elämä johon kuuluu ihmisiä, jotka eivät liity tähän musikaaliin millään tavoin. Tiedättehän - vapaa-aika, ystävät, kaverit. Perhe. Kyllä kai sellaistakin vielä on.

Tällä hetkellä näen lähestulkoon yksinomaan eri työryhmieni jäseniä - joko Draculan, Lasisen eläintarhan, Tyynymiehen tai Saranoitten ja Sardiinien. Sitäkin hienompaa, että he ovat kaikki fiksuja ja mukavia ihmisiä. Itse asiassa monet heistä koen tällä hetkellä ystävikseni, eli viettäisin heidän kanssaan aikaa vaikka ei olisikaan yhteistä produktiota tekeillä. Mutta eihän siinä ole kaikki. On myös se Muu Elämä, johon olisi hyvä pitää enemmän tai vähemmän säännöllistä yhteyttä.

On tullut sellainenkin ajatus joskus mieleen, että noinkohan minä väistän todellista elämää tänne teatterin maailmaan. Teatteri kun on illuusioiden luomista, tarinoiden kerrontaa, fiktion fyysistämistä - en tiedä onko elämä noissa tarinoissa varsinaisesti helpompaa tai edes välttämättä kiinnostavampaa kuin tavallinen elämä, mutta ainakin yksi ominaisuus on selvä: se on rajattua.

Minkä tahansa esityksen maailmassa olennaista on vain se, mitä katsoja voi aistia, tai minkä hän mahdollisesti ehtii ajatella näkemänsä jatkeeksi. Tiedättehän - kun katsotte mitä tahansa tv-sarjaakin, niin ette te ala sen kummemmin pohtia kaikkia hahmon elämän eri puolia. Te pohditte lähinnä niitä millä saattaa olla jotain vaikutusta itse tarinaan, juoneen, siihen mitä juuri näette tapahtuvan. Täysin en voi yleistää, mutta pääpiirteissään näin, eikö?

Tämä elämän rajaaminen lienee se, mikä tekee tarinankerronnasta kiehtovaa. Minkä tahansa anekdootinkin voi joskus pilata liian monilla yksityiskohdilla - liian monilla harha-askelilla. Toki ne myös rikastuttavat kokonaisuutta, mutta me emme kuitenkaan pohdi sitä kävikö Bruce Willis vessassa kahden takaa-ajon välissä tai saiko Ansa Ikonen Tauno Palon alla oljista haavoja takamukseensa. Todennäköisesti kävi ja sai, mutta se ei juuri siinä tarinassa ollut olennaista. Jossain toisessa ehkä taas olikin, mutta se on toinen tarina.

Elämä on nieltävä kokonaisena - vaikka aivan varmasti me haluaisimme välillä unohtaa tiettyjä asioita siitä. Ehkä emme ole tyytyväisiä rahatilanteeseemme, ehkä olemme riidoissa jonkun kanssa, ehkä meillä on selittämättömiä kramppeja vatsassa. Ehkä tiedämme elävämme stressin ja kiireen takia todella epäterveellistä elämää - syömme huonosti, nukumme huonosti, näemme tosiaan niitä muita tärkeitä ihmisiä ihan liian vähän. Mutta teatterissa koko elämä mahtuu - pitää mahtua - kahteen tai kolmeen tuntiin. Se on tiivistelmä, yksinkertaistus. Ja tuon tiivistelmän laatua ja arvoa katsoja punnitsee sillä, miten aidolta ja vaikuttavalta esitys tuntui. Me ikään kuin valitsemme parhaat palat.

Kiihkein luomisvaihe on aina sellainen, että kaikki muut langat katkeavat. Kun laulu tekee tuloaan, puhelin menee kiinni, pyykit unohtuvat koneeseen ja Vaasan Täyshyvät jäähtyvät koppuraksi paahtimeen. Tuosta kaikesta tulee silloin Muuta Elämää, sitä mikä jää tiivistettäessä pois. Se on uhraus johon ilmeisesti olen silloin valmis. Mutta odotan jo jonkin verran sitäkin hetkeä kun voin vain maata vuoteella, ajatella spontaanisti "Mitähän Hänelle kuuluu?" ja valita numeron.

Sekalaisia tuntemuksia

Olen varjo ja hullu. Varjona tanssin selkeämmin koreografiaa. Opettelen pitkältäkin tuntuvuia liikesarjoja, kohtauksia. Hullun rooli on sen sijaan hieman erilainen. Olla hullu on olla kohtauksessa kohtauksessa (olipas nokkelasti sanottu). Koreografiaa on vähemmän, improvisaatiota ja ilmaisua enemmän. Hulluksi heittäytyminen on vahva kokemus. Esitämmekö vain vai olemmeko tosiaan hetken hulluja? Sanotaan, että pienen lapsen leikkiessä vaikkapa kahvipakettia hän ensisijaisesti on se, ei vain leiki olevansa. Kokemukseni hulluilusta on sama. En pyri vain näyttämään sekopäältä vaan itseasiassa olen osa-aika sekopää. Onnistuakseen kohtaus tulee siis vaatimaan ennaltasekoittelua kulisseissa. Jännityksellä odotamme, kuinka improvisoidut kohtaukset sujuvat täydelle katsomolle.


Koreografian oppiminen on erikoinen juttu. Hommassa tuntuu olevan kyse paljon muustakin tekemisestä kuin mekaanisesta kopioimisesta. Omalla kohdallani oppimiseen vaikuttaa positiivisesti se, että opettelemassa on myös kokemattomampia kuin minä. Minulla on tavallaan lupa osata, ja siten myös neuvoa. Tämä taas auttaa entisestään oppimaan. Kiitos!


Tässä vielä vankikulkueen askelia, ehkä tunnistatte jonkun kramppiääliön diskoteekista. Opettele ja nokita.

Askelia: Oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea, vasen, syvä oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea ja syvä vasen. (Oikeus muutoksiin pidetään.)