Kun katsoja tulee esitystilaan, häntä ei juurikaan kiinnosta mitä erilaisia vaikeuksia esityksen tekovaiheessa on ollut. Teatteri on tuona iltana vain häntä ja kanssakatsojia varten - ja niin kuuluu ollakin. Hän maksaa lipun nähdäkseen jotain valmista, huolella mietittyä, vaikuttavaa. Häntä ei kiinnosta kuulla selityksiä miksi esitys ei nyt ehkä juuri tuona iltana toiminut.
Niinpä jos pääset maaliskuussa meitä katsomaan, et saa tietää miten lähellä koko homman peruuntuminen oli - ellet nyt lue tätä blogimerkintää loppuun.
Kun menimme viikko sitten kolmannen kerran käymään tilassa, huomasimme jotain mitä ei joko ollut ollut kahdella aiemmalla käynnillä tai mihin emme vain jotenkin olleet kiinnittäneet huomiota: melun.
Sivusiivessä, noin sata metriä meidän nurkkauksestamme luoteeseen, hurisi ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmän pääpuhallin. Eikä pelkästään hurissut vaan pohisi, ulisi, naksahteli ja paukkui se myös. Se oli laite josta kerrottiin melkoisen merkittävä tieto: sitä ei voi kytkeä pois, eikä sitä voi laittaa pienemmälle. Ääni on niin sanotusti tilan perusominaisuus. Meidänkin nurkkauksessamme hurina oli mittarin mukaan yli 60 desibeliä. Meidät valtasi kauhu, jonka olisin mielelläni vaihtanut pienen vampyyrihyökkäyksen synnyttämiin väristyksiin.
Tänään paikalla kävi ääni- ja meluekspertti. Lupasi teettää tilasta tietokonemallin, jolla voisi selvittää mahdollisia äänieristyskeinoja. Päässämme pyörii nyt mielikuvia erilaisista koteloinneista, valleista ja pressuista. Mihin moiset riittävät, kukaan ei vielä osaa sanoa. Päivänselvää on, että esitystä ei tule ellei tilaa saada hiljaiseksi.
Yhden asian voin täten sanoa. Jos Finndomon tehdashallin ovi avataan yleisölle seitsemän tienoissa maaliskuun kuudes päivä ja joku sisään astuessaan kysyy miten hurisee, vastaus on valmiina: ”Onneksi ei.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti