Ohjaus- ja valmistumisprosessina Dracula oli minulle jotain aivan uutta. Juuri koskaan aiemmin minulla ei ole ollut mahdollisuutta ajatella, että joku muukin voisi ottaa kohtauksen treeneissä täydellisen vetovastuun - ja nyt sitä tapahtui todella paljon. Tämä tietenkin johtui siitä että näytelmässä on lukuisia kohtauksia jotka tapahtuvat periaatteessa täysin musiikin ja koreografian ehdoilla. Toki ohjaajankin panosta on aina kysytty, mutta on ollut kerrassaan hämmentävää todeta että joku kiinnittää minua enemmän huomiota siihen missä jokin asia tapahtuu ja tasan miten se tapahtuu. Jos tavallisessa teatteriesityksessä päätyy ohjaamaan koreografin tarkkuudella, ohjaaja tapaa saada siitä pilkunviilaajan maineen - mutta tanssiteatterissa paikat, liikkeet, suunnat ja joka nivelen asento ovat aivan peruskauraa. Toki taustalla olennaisin asia on aina sama: tunne tulee esiintyjän sisältä ja antaa eleille, ilmeille ja sanoille merkityksen.
Karkeasti voidaan sanoa, että minä hoidin "oman ohjaajan osuuteni" jo jouluun mennessä. Ei niin että tämä olisi ollut tarkoitus, mutta tammikuun lopussa oli pakko todeta etten enää yksinkertaisesti ehtinyt vetää näyttelijäntyön harjoituksia. Toisaalta olin jo joulunaikaan sitä mieltä että olin sanonut kaikki kohtauksiin liittyvät toiveeni näyttelijöille. Osa hahmoista heräsi todella eloon vasta helmikuussa, mutta jotenkin minulla oli jo viime vuoden puolella varmuus siitä että näin kävisi - ehdinpä pitää treenejä tai en. Ei ole oikein eikä mukavaa jättää näyttelijöitä tuolla tavoin oman onnensa nojaan, mutta he olivat kaikki tyynni enemmän kuin luottamukseni arvoisia.
Ja mitä minä sitten tein? Ohjaaja - joka ei ohjaa? Aiemmin olisin itse sanonut että "Ennenkuulumatonta!", mutta Draculan myötä käsitykseni monestakin asiasta on heittänyt kuperkeikkaa. Jos yrittäisin määritellä omaa funktiotani produktiossa tammikuun loppupuolelta ensi-iltaan asti, parhaiten kuvaava sana olisi kaiketin ollut Linkki. Sieltä imartelevalta puolelta. Vähemmän imartelevalta puolelta osuvimmaksi sanaksi nousisi ehkä Marisija. Pääpiirteissään kyse oli siitä, että minä yritin pitää yllä ajatusta yhtenäisestä kokonaisvisiosta niin näyttelijäntyön, tanssin, musiikin kuin kaiken visuaalisenkin suhteen. Näistä vain musiikki oli alue joka lepäsi valtaosin minun käsissäni, ja siinäkin apunani oli laulunohjaaja Vilja, joka jaksoi urheasti tulkita kryptisiä kommenttejani ja välittää ajatukseni laulajille niin että hekin kykenivät niitä ymmärtämään.
Olin linkki eri osa-alueiden välillä - olin ehkä ainoa joka edes suunnilleen tiesi kaikkien alueiden pääongelmat ja pääsuunnat. En sano tätä mitenkään ylpistellen. Yleensä se nimittäin tarkoitti sitä, että kun joltakin taholta kuului kommentti "Tämä ei toimi näin - miksei tuo voi olla noin ja tämä näin?", minä kyllä tiesin vastauksen mutta en kyennyt tiivistämään sitä alle sataan sanaan. Yritin vain lisätä havaitut ongelmat mentaaliseen to do -listaan ja huolehtia niitä eteenpäin eri suuntiin. "Huolehtiminen" tarkoitti enimmäkseen väsynyttä marinaa eri tahoille: tuolla tarvitaan lisää valoa, tuolla tarvitaan vähemmän valoa, tuolla tarvitaan lisää ääntä, tuolla vähemmän ääntä, tuo tuoli ei voi olla tuossa, näiden pitää tulla nopeammin, näiden pitää ehtiä tehdä tämä tähän mennessä. Jos sain tilaisuuden, niin saatoin valuttaa puolen tunnin ongelmaluettelon jo ennestäänkin väsyneen ihmisen päälle.
Lopulta huomasin, että aloin lähestyä täydellistä stoppia. Noin kaksi päivää ennen ensi-iltaa tunsin lähinnä haahuilevani hallissa ympäriinsä - miettien, arvaisinko vielä viedä nämä ja nämä ikävät terveiset koreografeille/puvustajalle/valomiehille vai onko asian nyt vain annettava olla. Katselin ihmisten syöksähtelyä paikasta toiseen. Läpimenoihin valmistautuminen oli ensi-iltaviikolla lähes kolmetuntinen prosessi joka koostui lavastuksen ja puvustuksen viimeistelystä, valojen suuntaamisesta, piuhojen vetämisestä, trikkien ja tanssien harjoittelusta, maskeerauksesta ja kampauksesta ja kymmenistä pienemmistä asioista - kaikilla näillä oli vastuuhenkilönsä, minä tunsin olevani lähinnä irtolainen. Minulla oli ylhäällä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku huomioita edellisestä läpimenosta, mutta kun läpimenon jälkeen olivat muut antaneet omat palautteensa, kello oli yleensä jo niin paljon etten raaskinut vaivata esiintyjien päitä nippeleilläni. Ison osan palautteenantosessioista istuinkin tekniikkamiesten kanssa ja pähkäilin ratkaisuja mahdottomilta näyttäviin ongelmiin.
Koko helmikuu ja maaliskuun alku tuntui olevan säätöä erilaisten tilaan ja tekniikkaan liittyvien asioiden kanssa. Valo- ja äänilaitteiden metsästystä ja roudausta, akustiikan ja soundin ihmettelyä, lavasteiden rakentamista - ylipäätään audiovisuaalisen kokonaisuuden luotsaamista ja pähkäilyä. Jo pelkästään siinä hommassa tunsin ja tajusin monta kertaa käyväni muiden hermoille - epätoivo valtasi minut lähes päivittäin, jaksoin suunnilleen nurista että "Tämä ja tämäkin olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten". Kaikkein eniten soimasin itseäni siitä, että jouduin vielä päivää ennen ensi-iltaa säätämään musiikkia ja ääniefektejä, jotka olisi tietenkin pitänyt olla valmiina jo alkusyksystä.
Olen monta kertaa urani varrella ihmetellyt, miten ohjauksiini onkin siunaantunut niin taitavia ja uhrautuvaisia työryhmiä - mutta Dracula oli tässäkin suhteessa ihan omissa korkeuksissaan. Pääkoreografiksi ei varmaan olisi voinut toivoa upeampaa ihmistä kuin Miia - kärsivällisesti ja hymiöin hän jaksoi minua meilitse muistutella siitä, mikä musiikki piti mihinkin päivään mennessä saada valmiiksi. Ja se miten hän onnistui pitämään välillä koossa ei vain omaa vastuualuettaan vaan koko esityksellistä kokonaisuutta, ei lakkaa minua hämmästyttämästä. Ensi-iltaviikollakin hän kuunteli samalla tarkkaavaisuudella kommenttejani koreografian suhteen, jousti, piti puolensa ja kertoi realiteetit aina tilanteen mukaan. Kun pääni kenraalipäivänä jäi totaalisesti jumiin, hän veti nelituntisen aikataulun läpi ammatti-ihmisen varmuudella, hoputtaen myöhässä olevia ja delegoiden työryhmäläisiä moniin pieniin tehtäviin.
Raisa on puvustajana ja visuaalisena suunnittelijana yhtä lailla omaa luokkaansa. Hänellekin lankesi vastuuta sellaisista asioista jotka hän varmasti erittäin mielellään olisi jättänyt muiden huoleksi, mutta jotenkin hän vain keksi ajan kaikkien asioiden hoitamiseen. Lukuisista takaiskuista huolimatta hän piti neulan ja langan kädessään (ja monen muunkin työryhmäläisen kädessä!) ja taisteli sellaista aikataulua vastaan jonka moni ammattilainenkin olisi jo kuitannut mahdottomaksi. Lisäksi hän jaksoi kaiken kaaoksen keskellä olla se sama, lämmin, oikeamielinen ystävä jona hänet olen oppinut tuntemaan.
Alati muuttuvien olosuhteiden ja monenlaisten mahdottomuuksien keskellä ponnisteli myös tekniikkatiimimme. Timoteus, Jukka, Mikko ja Jani kuuntelivat jatkuvaa maalailuani ja pälpätystäni tyyninä ja poimivat sieltä seasta kaiken olennaisen. Ehkäpä sankarillisimman työn teki Timoteus, joka joutui ohjelmoimaan koko valosysteemin uudelleen yhden monitoimivalaisimen hajottua vain puolitoista tuntia ennen ensi-iltaesityksen alkua - tämä tarina lienee jäämässä teknisistä asioista perillä olevien ihmisten keskuudessa melkoiseksi legendaksi.
Kaikkein eniten huokailustani ja lohduttomista vuodatuksistani joutui kuitenkin kärsimään Hannu, joka nousee tämän järjettömän hulabaloon upeasti hoitaneesta työryhmästä esiin vielä muitakin kirkkaampana. En ole ennen nähnyt ihmistä jota ajaa eteenpäin noin vahva optimismi, kärsivällisyys ja mielen selkeys. Kun miehellä jo ennestään oli vastuullaan potentiaalisti hengenvaarallisten trikkien suunnittelu, toteuttaminen ja valvonta, lähes kaikki extreme-koreografiat sekä keskeinen laulava ja tanssiva roolihahmo, niin hänen harteilleen jäi kuitenkin lopulta myöskin päävastuu koko näytelmän lavastuksesta ja ylipäätään tilan saattamisesta esityskuntoon. Tunnollisesti Hannu istui lisäksi tuotantopalavereissa ja hallituksen kokouksissa, hoiti diilejä eri firmoihin, huolehti materiaalihankinnoista ja kuljetuksista, rakennusavun järjestämisestä sekä koko yhteistyöstä JAO:n teknisen puolen kanssa. Ja miksei kukaan muu sitten voinut noita tehdä? kysynee moni. Sen kun tietäisin, niin viisas olisinkin. Pääsyynä kaiketi oli se, ettei ketään muutakaan yksinkertaisesti löytynyt. Voi olla, että olisi löytynyt jos olisi ollut varaa maksaa ammattilaisen palkkaa kokopäivätyöstä, mutta siinäkin tapauksessa Hannun olisi pitänyt tuolle ammattilaiselle selittää ja ohjeistaa kaikki - missä ajassa hän olisi todennäköisesti jo tehnyt parikin niistä sadoista pikkuhommista joita hän piteli aivokuorellaan päivät yöt läpeensä. Kun Hannu yhtenä iltana koko kevään aikana vastasi kysymykseen, moneltako hän seuraavana aamuna tulisi paikalle: "Nyt täytyy kyllä nukkua pitkään", kaikki vain nyökkäsivät hiljaa.
Laura kirjoitti juuri irrottautumisesta, oman huomion vaihtumisesta ohjaamisesta tekemiseen. Itselläni on ollut sama prosessi meneillään hauskan erilaisella tavalla: kun Draculan ensi-ilta jäi taakse, alkoi roolin opettelu Jyväskylän Ylioppilasteatterin "Tyynymiestä" varten. Mutta minä olen hankalampi ja tahattomasti paljon inhottavampi persoona kuin esimerkiksi Laura.
Olen kolme esitystä käynyt ensi-illan jälkeen katsomassa, ja yhä vain keksin asioita joihin voisin kokeilla jotain muuta. En ole ehkä koskaan täysin tyytyväinen omiin ideoihini, ja jos uusi idea tulee niin tavallaan olisi suuri palo kertoa siitä esiintyjille.
Joitakin juttuja olen kertonutkin - asioista jotka ovat mielestäni olennaisia ja ehkäpä sellaisia joihin esiintyjien on vaikea lavalta käsin kiinnittää huomiota. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset asemalliset jutut, eli missä kohti lavaa jokin kohtaus tapahtuu tai mihin suuntaan näyttelijöiden kannattaisi milloinkin katsoa tai liikkua. Myös valojen suhteen olen ollut erittäin kärkäs kehittelemään kokonaisuutta - tämä paljolti siksi, että kaikista eri alueista juuri valot kärsi ensi-iltaviikon paineesta kaikkein eniten - siinä vaiheessa kun valoja olisi pitänyt voida rauhassa rakentaa ja suuntailla, valomiehiltä oltiin jo viemässä lähes kaikki mahdollisuudet tuohon työhön. Ensi-ilta näytti järjettömän hyvältä siihen nähden miten vähässä ajassa Timoteus ja Jukka ne tekivät - veikkaisin, että heillä oli aikaa ehkä noin prosentin verran siitä, mihin ammattilaiset ikinä edes minimissään suostuisivat, ja lisäksi olosuhteet olivat lähes sietämättömät. Nyt kun esitys on muilta osin alkanut asettua uomiinsa, olen vielä tuntenut tarvetta jakaa huomioitani Jukalle, joka valot ajaa. Usein ihan turhaan siinä mielessä, että hän on jo itsekin huomannut saman asian.
Viimeisin näkemäni esitys oli lauantain päivänäytös - ja se oli hyvä. Esityksen jälkeen saatoin henki salpautuneena lähinnä näyttää porukalle peukkujani. Tätä lisää. Pitäkää tämä.
Ohjaaja ei ehkä enää ohjaa.
