Tanssiteatteri Kramppi - Dracula-kauhumusikaali


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Viitamäki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Viitamäki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Katse taaksepäin nykyhetkeen

Myllerrys Draculan ympärillä jatkuu. Esitys paranee kerta kerralta, ja kiitoksia satelee joka suunnalta. On helppoa olla hyvillään, nyt kun kaikki on saatu pyörimään. Mutta tulee hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään: Miten me itse asiassa edes pääsimme tänne asti? Miten se oli ylipäätään mahdollista? Ja vastaushan on tietenkin äärimmäisen yksinkertainen: meillä vain oli oikeat ihmiset oikeissa paikoissa.


Ohjaus- ja valmistumisprosessina Dracula oli minulle jotain aivan uutta. Juuri koskaan aiemmin minulla ei ole ollut mahdollisuutta ajatella, että joku muukin voisi ottaa kohtauksen treeneissä täydellisen vetovastuun - ja nyt sitä tapahtui todella paljon. Tämä tietenkin johtui siitä että näytelmässä on lukuisia kohtauksia jotka tapahtuvat periaatteessa täysin musiikin ja koreografian ehdoilla. Toki ohjaajankin panosta on aina kysytty, mutta on ollut kerrassaan hämmentävää todeta että joku kiinnittää minua enemmän huomiota siihen missä jokin asia tapahtuu ja tasan miten se tapahtuu. Jos tavallisessa teatteriesityksessä päätyy ohjaamaan koreografin tarkkuudella, ohjaaja tapaa saada siitä pilkunviilaajan maineen - mutta tanssiteatterissa paikat, liikkeet, suunnat ja joka nivelen asento ovat aivan peruskauraa. Toki taustalla olennaisin asia on aina sama: tunne tulee esiintyjän sisältä ja antaa eleille, ilmeille ja sanoille merkityksen.


Karkeasti voidaan sanoa, että minä hoidin "oman ohjaajan osuuteni" jo jouluun mennessä. Ei niin että tämä olisi ollut tarkoitus, mutta tammikuun lopussa oli pakko todeta etten enää yksinkertaisesti ehtinyt vetää näyttelijäntyön harjoituksia. Toisaalta olin jo joulunaikaan sitä mieltä että olin sanonut kaikki kohtauksiin liittyvät toiveeni näyttelijöille. Osa hahmoista heräsi todella eloon vasta helmikuussa, mutta jotenkin minulla oli jo viime vuoden puolella varmuus siitä että näin kävisi - ehdinpä pitää treenejä tai en. Ei ole oikein eikä mukavaa jättää näyttelijöitä tuolla tavoin oman onnensa nojaan, mutta he olivat kaikki tyynni enemmän kuin luottamukseni arvoisia.


Ja mitä minä sitten tein? Ohjaaja - joka ei ohjaa? Aiemmin olisin itse sanonut että "Ennenkuulumatonta!", mutta Draculan myötä käsitykseni monestakin asiasta on heittänyt kuperkeikkaa. Jos yrittäisin määritellä omaa funktiotani produktiossa tammikuun loppupuolelta ensi-iltaan asti, parhaiten kuvaava sana olisi kaiketin ollut Linkki. Sieltä imartelevalta puolelta. Vähemmän imartelevalta puolelta osuvimmaksi sanaksi nousisi ehkä Marisija. Pääpiirteissään kyse oli siitä, että minä yritin pitää yllä ajatusta yhtenäisestä kokonaisvisiosta niin näyttelijäntyön, tanssin, musiikin kuin kaiken visuaalisenkin suhteen. Näistä vain musiikki oli alue joka lepäsi valtaosin minun käsissäni, ja siinäkin apunani oli laulunohjaaja Vilja, joka jaksoi urheasti tulkita kryptisiä kommenttejani ja välittää ajatukseni laulajille niin että hekin kykenivät niitä ymmärtämään.


Olin linkki eri osa-alueiden välillä - olin ehkä ainoa joka edes suunnilleen tiesi kaikkien alueiden pääongelmat ja pääsuunnat. En sano tätä mitenkään ylpistellen. Yleensä se nimittäin tarkoitti sitä, että kun joltakin taholta kuului kommentti "Tämä ei toimi näin - miksei tuo voi olla noin ja tämä näin?", minä kyllä tiesin vastauksen mutta en kyennyt tiivistämään sitä alle sataan sanaan. Yritin vain lisätä havaitut ongelmat mentaaliseen to do -listaan ja huolehtia niitä eteenpäin eri suuntiin. "Huolehtiminen" tarkoitti enimmäkseen väsynyttä marinaa eri tahoille: tuolla tarvitaan lisää valoa, tuolla tarvitaan vähemmän valoa, tuolla tarvitaan lisää ääntä, tuolla vähemmän ääntä, tuo tuoli ei voi olla tuossa, näiden pitää tulla nopeammin, näiden pitää ehtiä tehdä tämä tähän mennessä. Jos sain tilaisuuden, niin saatoin valuttaa puolen tunnin ongelmaluettelon jo ennestäänkin väsyneen ihmisen päälle.


Lopulta huomasin, että aloin lähestyä täydellistä stoppia. Noin kaksi päivää ennen ensi-iltaa tunsin lähinnä haahuilevani hallissa ympäriinsä - miettien, arvaisinko vielä viedä nämä ja nämä ikävät terveiset koreografeille/puvustajalle/valomiehille vai onko asian nyt vain annettava olla. Katselin ihmisten syöksähtelyä paikasta toiseen. Läpimenoihin valmistautuminen oli ensi-iltaviikolla lähes kolmetuntinen prosessi joka koostui lavastuksen ja puvustuksen viimeistelystä, valojen suuntaamisesta, piuhojen vetämisestä, trikkien ja tanssien harjoittelusta, maskeerauksesta ja kampauksesta ja kymmenistä pienemmistä asioista - kaikilla näillä oli vastuuhenkilönsä, minä tunsin olevani lähinnä irtolainen. Minulla oli ylhäällä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku huomioita edellisestä läpimenosta, mutta kun läpimenon jälkeen olivat muut antaneet omat palautteensa, kello oli yleensä jo niin paljon etten raaskinut vaivata esiintyjien päitä nippeleilläni. Ison osan palautteenantosessioista istuinkin tekniikkamiesten kanssa ja pähkäilin ratkaisuja mahdottomilta näyttäviin ongelmiin.


Koko helmikuu ja maaliskuun alku tuntui olevan säätöä erilaisten tilaan ja tekniikkaan liittyvien asioiden kanssa. Valo- ja äänilaitteiden metsästystä ja roudausta, akustiikan ja soundin ihmettelyä, lavasteiden rakentamista - ylipäätään audiovisuaalisen kokonaisuuden luotsaamista ja pähkäilyä. Jo pelkästään siinä hommassa tunsin ja tajusin monta kertaa käyväni muiden hermoille - epätoivo valtasi minut lähes päivittäin, jaksoin suunnilleen nurista että "Tämä ja tämäkin olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten". Kaikkein eniten soimasin itseäni siitä, että jouduin vielä päivää ennen ensi-iltaa säätämään musiikkia ja ääniefektejä, jotka olisi tietenkin pitänyt olla valmiina jo alkusyksystä.

Olen monta kertaa urani varrella ihmetellyt, miten ohjauksiini onkin siunaantunut niin taitavia ja uhrautuvaisia työryhmiä - mutta Dracula oli tässäkin suhteessa ihan omissa korkeuksissaan. Pääkoreografiksi ei varmaan olisi voinut toivoa upeampaa ihmistä kuin Miia - kärsivällisesti ja hymiöin hän jaksoi minua meilitse muistutella siitä, mikä musiikki piti mihinkin päivään mennessä saada valmiiksi. Ja se miten hän onnistui pitämään välillä koossa ei vain omaa vastuualuettaan vaan koko esityksellistä kokonaisuutta, ei lakkaa minua hämmästyttämästä. Ensi-iltaviikollakin hän kuunteli samalla tarkkaavaisuudella kommenttejani koreografian suhteen, jousti, piti puolensa ja kertoi realiteetit aina tilanteen mukaan. Kun pääni kenraalipäivänä jäi totaalisesti jumiin, hän veti nelituntisen aikataulun läpi ammatti-ihmisen varmuudella, hoputtaen myöhässä olevia ja delegoiden työryhmäläisiä moniin pieniin tehtäviin.


Raisa on puvustajana ja visuaalisena suunnittelijana yhtä lailla omaa luokkaansa. Hänellekin lankesi vastuuta sellaisista asioista jotka hän varmasti erittäin mielellään olisi jättänyt muiden huoleksi, mutta jotenkin hän vain keksi ajan kaikkien asioiden hoitamiseen. Lukuisista takaiskuista huolimatta hän piti neulan ja langan kädessään (ja monen muunkin työryhmäläisen kädessä!) ja taisteli sellaista aikataulua vastaan jonka moni ammattilainenkin olisi jo kuitannut mahdottomaksi. Lisäksi hän jaksoi kaiken kaaoksen keskellä olla se sama, lämmin, oikeamielinen ystävä jona hänet olen oppinut tuntemaan.


Alati muuttuvien olosuhteiden ja monenlaisten mahdottomuuksien keskellä ponnisteli myös tekniikkatiimimme. Timoteus, Jukka, Mikko ja Jani kuuntelivat jatkuvaa maalailuani ja pälpätystäni tyyninä ja poimivat sieltä seasta kaiken olennaisen. Ehkäpä sankarillisimman työn teki Timoteus, joka joutui ohjelmoimaan koko valosysteemin uudelleen yhden monitoimivalaisimen hajottua vain puolitoista tuntia ennen ensi-iltaesityksen alkua - tämä tarina lienee jäämässä teknisistä asioista perillä olevien ihmisten keskuudessa melkoiseksi legendaksi.

Kaikkein eniten huokailustani ja lohduttomista vuodatuksistani joutui kuitenkin kärsimään Hannu, joka nousee tämän järjettömän hulabaloon upeasti hoitaneesta työryhmästä esiin vielä muitakin kirkkaampana. En ole ennen nähnyt ihmistä jota ajaa eteenpäin noin vahva optimismi, kärsivällisyys ja mielen selkeys. Kun miehellä jo ennestään oli vastuullaan potentiaalisti hengenvaarallisten trikkien suunnittelu, toteuttaminen ja valvonta, lähes kaikki extreme-koreografiat sekä keskeinen laulava ja tanssiva roolihahmo, niin hänen harteilleen jäi kuitenkin lopulta myöskin päävastuu koko näytelmän lavastuksesta ja ylipäätään tilan saattamisesta esityskuntoon. Tunnollisesti Hannu istui lisäksi tuotantopalavereissa ja hallituksen kokouksissa, hoiti diilejä eri firmoihin, huolehti materiaalihankinnoista ja kuljetuksista, rakennusavun järjestämisestä sekä koko yhteistyöstä JAO:n teknisen puolen kanssa. Ja miksei kukaan muu sitten voinut noita tehdä? kysynee moni. Sen kun tietäisin, niin viisas olisinkin. Pääsyynä kaiketi oli se, ettei ketään muutakaan yksinkertaisesti löytynyt. Voi olla, että olisi löytynyt jos olisi ollut varaa maksaa ammattilaisen palkkaa kokopäivätyöstä, mutta siinäkin tapauksessa Hannun olisi pitänyt tuolle ammattilaiselle selittää ja ohjeistaa kaikki - missä ajassa hän olisi todennäköisesti jo tehnyt parikin niistä sadoista pikkuhommista joita hän piteli aivokuorellaan päivät yöt läpeensä. Kun Hannu yhtenä iltana koko kevään aikana vastasi kysymykseen, moneltako hän seuraavana aamuna tulisi paikalle: "Nyt täytyy kyllä nukkua pitkään", kaikki vain nyökkäsivät hiljaa.


Laura kirjoitti juuri irrottautumisesta, oman huomion vaihtumisesta ohjaamisesta tekemiseen. Itselläni on ollut sama prosessi meneillään hauskan erilaisella tavalla: kun Draculan ensi-ilta jäi taakse, alkoi roolin opettelu Jyväskylän Ylioppilasteatterin "Tyynymiestä" varten. Mutta minä olen hankalampi ja tahattomasti paljon inhottavampi persoona kuin esimerkiksi Laura.

Olen kolme esitystä käynyt ensi-illan jälkeen katsomassa, ja yhä vain keksin asioita joihin voisin kokeilla jotain muuta. En ole ehkä koskaan täysin tyytyväinen omiin ideoihini, ja jos uusi idea tulee niin tavallaan olisi suuri palo kertoa siitä esiintyjille.

Joitakin juttuja olen kertonutkin - asioista jotka ovat mielestäni olennaisia ja ehkäpä sellaisia joihin esiintyjien on vaikea lavalta käsin kiinnittää huomiota. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset asemalliset jutut, eli missä kohti lavaa jokin kohtaus tapahtuu tai mihin suuntaan näyttelijöiden kannattaisi milloinkin katsoa tai liikkua. Myös valojen suhteen olen ollut erittäin kärkäs kehittelemään kokonaisuutta - tämä paljolti siksi, että kaikista eri alueista juuri valot kärsi ensi-iltaviikon paineesta kaikkein eniten - siinä vaiheessa kun valoja olisi pitänyt voida rauhassa rakentaa ja suuntailla, valomiehiltä oltiin jo viemässä lähes kaikki mahdollisuudet tuohon työhön. Ensi-ilta näytti järjettömän hyvältä siihen nähden miten vähässä ajassa Timoteus ja Jukka ne tekivät - veikkaisin, että heillä oli aikaa ehkä noin prosentin verran siitä, mihin ammattilaiset ikinä edes minimissään suostuisivat, ja lisäksi olosuhteet olivat lähes sietämättömät. Nyt kun esitys on muilta osin alkanut asettua uomiinsa, olen vielä tuntenut tarvetta jakaa huomioitani Jukalle, joka valot ajaa. Usein ihan turhaan siinä mielessä, että hän on jo itsekin huomannut saman asian.

Viimeisin näkemäni esitys oli lauantain päivänäytös - ja se oli hyvä. Esityksen jälkeen saatoin henki salpautuneena lähinnä näyttää porukalle peukkujani. Tätä lisää. Pitäkää tämä.

Ohjaaja ei ehkä enää ohjaa.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Johdossa vikaa?

Monenlaisten hankaluuksien kautta voittoon! Kramppi taiteili viime lauantaina todennäköisesti koko 13-vuotisen historiansa suurimman haasteen edessä. Kaksi ja puoli sataa ihmistä odotti nälkäisinä lämpiöalueella, että pääsisi näkemään mistä ihmeestä kaikki tämä kuhina ja haloo oikein johtuu.

Kun budjetti on tiukka ja aikataulut vielä tiukempia, homma tiivistyy pakostakin ensi-iltaviikolle. Ensi-iltapäivälle. Ensi-iltaa edeltävälle tunnille ja minuutille. Loppukohtaus on kerrattu tekniikkaa varten vajaat viisi minuuttia sitten, viimeinen maali on sutaistu hetki sen jälkeen. "Yleisö tulee nyt!" huutaa joku katsomon takaa - lavalla puvustaja vilkaisee ääntä kohti ja jatkaa sitten tyynesti Draculan puvun asettelua. Kaikki tehdään mitä voidaan niin pitkään kuin vain voidaan. Periksi ei anneta.


Yleisö tulee sisään. Se istuutuu hämmentyneenä jättimäisen tilan jättimäiseen katsomoon. Linja-auto on myöhässä, ja esitys alkaa lopulta vartin yli seitsemän. Mutta se alkaa.

Siitä eteenpäin mielikuvani ovat vähintäänkin utuisia. Tekniikkatornissa seistessäni yksi jos toinenkin outo pieni yksityiskohta lavalla kiinnittää huomioni, toisaalta korviini kantautuu tekniikan väen lyhyitä kuiskauksia ja murahduksia. Kaikki menee eteenpäin, keskeytyksettä. Laulu, tanssi ja kohtaus toisensa jälkeen. Tahti on tehty tiiviiksi, jotta yleisö ei ehtisi rentoutua turhan monien väliaplodien merkeissä. Suuren crescendon jälkeen koittaa väliaika, ja yleisö siirtyy lämpiön puolelle.

Tähän mennessä on havaittu yhdessä mikrofonissa toimintahäiriö. Syy on sepäselvä. Päätetään jatkaa, vaikka vikaa ei keksitäkään. Leivoksia kehutaan ja ne loppuvat kesken. Yleisö pyydetään takaisin. Juuri kun toisen näytöksen on tarkoitus käynnistyä, alkaa valtava särinä oikeanpuoleisista kaiuttimista. Kukaan ei osaa sanoa mitään, äänimies on lähdössä liikkeelle - mutta särinä loppuu. Tehdään koko illan huonoin päätös: syytä ei selvitetä.


Särinä palaa useaan otteeseen ja ohjaaja, ainoa jolla on mitään mahdollisuutta tehdä asialle jotain, juoksee lavasteissa kaiuttimelta ja liitännältä toiselle, irrottaen, yhdistäen, ravistaen, ihmetellen. Välillä särinä katoaa, sitten se alkaa taas. Lopulta ohjaaja tyytyy osaansa lavan alla - hän ottaa piuhan irti herkemmissä kohdissa ja laittaa sen takaisin voimakkaammissa. Hän sulkee silmänsä ja toivoo hartaasti ettei mitään muuta odottamatonta enää tapahdu.

Loppulaulu päättyy. Ohjaaja kömpii pois lavan alta, kiertää katsomon puolelle ja tulee esiintyjien kumarrettua lavalle yhdessä muun työryhmän kanssa. Yleisö mylvii, taputtaa raivoisasti, maailma täyttyy hymyistä ja kimaltelevista silmistä. Sen verran kuin kykenen käsittämään, ihmiset ovat haltioissaan. Oliko vikaa ollutkaan? Ehkä vain kuvittelin koko särinän?

Yhtä lailla tutut ja vieraat tulevat kiittelemään ja onnittelemaan. Kaikki on kaiketi hyvin, mutta usva päässäni ei hälvene. Tajuan puhuvani ja vitsailevani minulle tyypilliseen tapaani, mutta ikään kuin en lainkaan pystyisi kontrolloimaan sanomisiani.

Ihmiset lähtevät, valoja sammutellaan, esiintyjät keräilevät tavaroitaan siirtyäkseen toisaalle juhlimaan. Äänimies tulee ja kertoo, että katsomon oikealla puolella olleen piuhan liitin oli puoliksi irti. Paikassa johon olisin aivan helposti voinut mennä ja korjata vian! Mutta en tajunnut. Kökötin vain lavan alla. Muistan tämän ehkä ensi kerralla vastaavassa tilanteessa.


Hetkinen - ensi kerralla? Vastaavassa tilanteessa? Olenko jo nyt päättänyt, että tulee myös ensi kerta? Ja vastaavanlaisia tilanteita?

Sillä hetkellä usva taisi alkaa hälvetä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Pakotusta

Tunnen päässäni lievää pakotusta. Biisi ei ota tullakseen, vaikka biisin pitäisi olla valmis huomenna. Itse asiassa kaiken musiikin pitäisi olla valmiina jo viime vuonna - mutta mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelee. Ei varsinkaan biisien suhteen.

Biisiä ei voi pakottaa. Tai aina voi kokeilla, mutta 90-prosenttisesti olen musiikkiurani varrella lopulta hylännyt pakotetut biisit. Säveltämisprosessiin kuuluu olennaisena osana sisäisen pakon löytäminen - tiettyyn mielentilaan virittyminen, tarinaan ja sen maailmaan laskeutuminen, kohtauksen loihtiminen pään sisälle, oikeiden roolihahmojen paikalle kutsuminen, heidän ajatuksiinsa tarttuminen... ja lopulta niiden ulos saamisen tarpeen löytäminen. Noin eriteltynä.

Kun ollaan siinä vaiheessa että tuntee tuon pakon, tuntee tarpeen tai halun sanoa jotain roolihahmon kautta tai puolesta, voi ryhtyä pohtimaan sitä miten "sen jonkin" ilmaisisi. Ei yhtään aiemmin - en ainakaan minä. Eikä se silloinkaan ole vielä mitään erityisen helppoa. Ei ainakaan minulla.


Siinä missä näytelmätekstit syntyvät minulla lähinnä hahmoja seurailemalla, kuuntelemalla ja ylös kirjaamalla, laulujen sanat minun on useimmiten keksittävä itse. Vaikka roolihahmon ajatus olisi päässäni kristallinkirkkaana ja voima sen ulos saattamiseen olisi mitä hurjin, minun on annettava se jollekin persoonani toiselle osalle mietittäväksi. Se on melko huvittavaa jopa, mutta kaikkein selkeimmänkin ajatuksen suhteen hahmoni saattavat olla aivan mykkiä - jos alla soi musiikki.

Usein jopa itse musiikinkin löytäminen on aluksi melkoista hapuilua. Normaalisti istun koskettimistoni ääressä tunnin-pari tapaillen kaikenlaista. Jos tulee mielihalu veivata vartti kissanpolkkaa, niin minä veivaan. Kaikki turhat äänet ja sävelet pitää purkaa, kuluttaa pois. Lopulta löydän siihen paikkaan ja hetkeen, jolloin voin vain laskea sormeni koskettimille, ottaa soinnun ja hyräillä siihen päälle jotain mikä on omaani. Jotain mikä tulee minusta.

Hahmottuu kolme-neljä peräkkäistä nuottia, soinnunvaihdos. Tulee mieleen sanoja. Sanat maistuvat laulettaessa hyvin erilaisilta puheeseen verrattuna - ne kulkevat suussa hieman eri reittejä kuin normaalisti. Sitten tapahtuu jotain - jokin sana tai lauseenpuolikas kirkastaa päässäni olevan ajatuksen. Laululla on yhtäkkiä alku. Tai jos ei alkua, niin lähtökohta. Laululla on avain.

Joskus tuollainen ideaalinen tapahtumaketju ei ole mahdollinen. Ei yksinkertaisesti ole aikaa. Mutta jos biisiä ei kerran voi pakottaakaan, niin mistä apu?


Huijaamisesta.

Kun musiikillinen kokonaisuus - esimerkiksi musikaali - alkaa olla valmis, siinä on jo lukuisia valmiita elementtejä: melodioita, teemoja, sointuja, taustakuvioita, rakenteita. Ne liittyvät tiettyihin kohtauksiin, hahmoihin tai aiheisiin. Kun sävellän isompaa kokonaisuutta, tapaan kuunnella jo olemassa olevia biisejä päivittäin - näin pidän itseni jatkuvasti sisällä siinä maailmassa jonka olen luonut. Teemat alkavat vähitellen jäsentyä, huomaan joidenkin melodioiden välillä yhtäläisyyksiä ja tajuan lopulta mistä ne johtuvat. Biisit alkavat nivoutua toisiinsa.

Jos uusi kappale ei ota tullakseen, saatan käydä läpi muiden kappaleiden rakenteita ja melodioita - voisiko olla, että olen jo, tietämättäni, säveltänyt tämän uuden biisin? Ehkäpä se on jotain mikä on jo kerran kuultu? Tai ehkäpä jokin jo valmis teema johdattaisi minut uuteen?

Näin kävi juuri äsken viimeisen keskeneräisen laulun kanssa. Parin tunnin syventymisen jälkeen tajusin, että vaikka eräs jo valmis kohtaus on aivan erilainen, siinä on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta. Tuo löytämäni teema oli aiemmin soinut vain instrumentaalina, tanssillisen kohtauksen alla - mutta nyt melodiaan kasvoivat sanat. Ja koko kohtaus avautui minulle musiikillisesti.

Minä siis tavallaan pakotin itseni biisin äärelle - mutta en sitten kuitenkaan. "Johdatin" olisi ehkä parempi sana. Silloin kun ei ole aikaa odottaa maailman äänten johdatusta, voi hieman yrittää johdattaa itse itseään.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Ihmisiä telineillä

Minulle on melko tärkeää, että jokaisessa teatteriproduktiossa saan kokeilla jotakin uutta, jotain sellaista mitä en ole itse tehnyt aiemmin ja mielellään jotain sellaista mitä en ole nähnyt kenenkään muunkaan tekevän. Oli se sitten erilainen tapa ohjata tai ylipäätään työskennellä, erilainen tapa lähestyä koko näytelmää tai sitten ihan vain jokin sellainen visuaalinen tai äänellinen viritelmä jolla voi yrittää yllättää katsojat.

Dracula tuntuu olevan viimeksi mainitun kaltaisia kikkoja pullollaan. Tekninen kehittelytyö on varmasti kymmenen kertaa suurempi kuin missään aiemmin ohjaamassani produktiossa - ja onhan se ollutkin käynnissä jo pitkän matkaa toista vuotta.

Olemme joutuneet selvittämään - ja selvitämme yhä - monia erilaisia materiaaleja, tekniikoita ja rakenneratkaisuja. Esitystilammekin, vaikka onkin monella tapaa mahtava, asetti joitakin pulmia joita emme osanneet ennakoida. Katto esimerkiksi on tehty niin kevyeksi, ettei siihen ole mahdollista kiinnittää mitään. Koska tarvitsimme esityslavan yläpuolelle useammanlaisia kiinnityspisteitä, meidän oli keksittävä jotain muuta.


Lopulta päädyimme telinerakenteeseen, jollaista en usko moneenkaan esitykseen kasatun tässä maassa. Katonrajaan yltävät tornit tulevat kannattelemaan kahta 12-metristä siltaa, joita ei millään tavoin tueta alhaalta päin. Kerron tämän siksi, että te ette todennäköisesti näe niistä vilaustakaan esityksessä. Tiedättepähän vain, että sellainenkin insinööritaidon ihme kätkeytyy hillittyyn, tummanpuhuvaan näyttämökuvaan.

Pelkkä tornien pystytyskin oli hurja kokemus. Pari ensimmäistä metriä nyt oli peruspalapeliä, mutta eipä aikaakaan kun tiimi keikkui jo kolmannessa kerroksessa. Vaikka kaiteita kiinniteltiin tasaiseen tahtiin, muutaman kerran näin miehen viiden metrin korkeudessa jalat pyöreän putken päällä, vasen käsi takertuneena pystyputkeen ja oikea käsi paukuttamassa vasaraa kiinnikekiilan päähän. Sama meno jatkui, vaikka metrejä oli lopulta melkein kymmenen. Ylimpänä paukutteli Jari Määttä, meidän rakennusteline-eksperttimme joka - hauskaa sinällään - tuli Säynätsaloon tekemään harrastemielessä samaa mitä tekee työkseenkin päivät pitkät. Kokemusta ja varmuutta huipulla tarvitaankin. Katonrajasta löytyi lopulta tarpeeksi jämerä tanko, johon ankkuroituna torni ei enää huojunut. Ainakaan kovin pahasti.

Lähes koko produktion ajan olen ajatellut työryhmän olevan ikään kuin alati kasvavilla telineillä - kurottamassa kohti korkeuksia, kohti sellaista mitä kukaan ei ole tehnyt. Välillä, useinkin, olo on melkoisen hutera, mutta sitten sitä saa jalansijan, lyö kiilan paikalleen ja huokaisee helpotuksesta: taas yksi pieni ongelma ratkaistu. Ei kun kohti seuraavaa.

Päätalon Kalle kirjoitti esikoisteostaan "Ihmisiä telineillä" kaksi vuotta. Kun Dracula saadaan lopulta päätökseen, on tuotantotiimi uurastanut sen eteen kaksi vuotta. Romaani jatkaa elämäänsä painomusteena paperilla - meidän esityksemme lähinnä tekijöiden ja katsojien muistoissa. Mitä me siis oikeastaan rakennammekaan?

Photobucket

torstai 4. helmikuuta 2010

Muu Elämä


Kaukana Dracula-projektin takana siintää Muu Elämä. Elämä johon kuuluu ihmisiä, jotka eivät liity tähän musikaaliin millään tavoin. Tiedättehän - vapaa-aika, ystävät, kaverit. Perhe. Kyllä kai sellaistakin vielä on.

Tällä hetkellä näen lähestulkoon yksinomaan eri työryhmieni jäseniä - joko Draculan, Lasisen eläintarhan, Tyynymiehen tai Saranoitten ja Sardiinien. Sitäkin hienompaa, että he ovat kaikki fiksuja ja mukavia ihmisiä. Itse asiassa monet heistä koen tällä hetkellä ystävikseni, eli viettäisin heidän kanssaan aikaa vaikka ei olisikaan yhteistä produktiota tekeillä. Mutta eihän siinä ole kaikki. On myös se Muu Elämä, johon olisi hyvä pitää enemmän tai vähemmän säännöllistä yhteyttä.

On tullut sellainenkin ajatus joskus mieleen, että noinkohan minä väistän todellista elämää tänne teatterin maailmaan. Teatteri kun on illuusioiden luomista, tarinoiden kerrontaa, fiktion fyysistämistä - en tiedä onko elämä noissa tarinoissa varsinaisesti helpompaa tai edes välttämättä kiinnostavampaa kuin tavallinen elämä, mutta ainakin yksi ominaisuus on selvä: se on rajattua.

Minkä tahansa esityksen maailmassa olennaista on vain se, mitä katsoja voi aistia, tai minkä hän mahdollisesti ehtii ajatella näkemänsä jatkeeksi. Tiedättehän - kun katsotte mitä tahansa tv-sarjaakin, niin ette te ala sen kummemmin pohtia kaikkia hahmon elämän eri puolia. Te pohditte lähinnä niitä millä saattaa olla jotain vaikutusta itse tarinaan, juoneen, siihen mitä juuri näette tapahtuvan. Täysin en voi yleistää, mutta pääpiirteissään näin, eikö?

Tämä elämän rajaaminen lienee se, mikä tekee tarinankerronnasta kiehtovaa. Minkä tahansa anekdootinkin voi joskus pilata liian monilla yksityiskohdilla - liian monilla harha-askelilla. Toki ne myös rikastuttavat kokonaisuutta, mutta me emme kuitenkaan pohdi sitä kävikö Bruce Willis vessassa kahden takaa-ajon välissä tai saiko Ansa Ikonen Tauno Palon alla oljista haavoja takamukseensa. Todennäköisesti kävi ja sai, mutta se ei juuri siinä tarinassa ollut olennaista. Jossain toisessa ehkä taas olikin, mutta se on toinen tarina.

Elämä on nieltävä kokonaisena - vaikka aivan varmasti me haluaisimme välillä unohtaa tiettyjä asioita siitä. Ehkä emme ole tyytyväisiä rahatilanteeseemme, ehkä olemme riidoissa jonkun kanssa, ehkä meillä on selittämättömiä kramppeja vatsassa. Ehkä tiedämme elävämme stressin ja kiireen takia todella epäterveellistä elämää - syömme huonosti, nukumme huonosti, näemme tosiaan niitä muita tärkeitä ihmisiä ihan liian vähän. Mutta teatterissa koko elämä mahtuu - pitää mahtua - kahteen tai kolmeen tuntiin. Se on tiivistelmä, yksinkertaistus. Ja tuon tiivistelmän laatua ja arvoa katsoja punnitsee sillä, miten aidolta ja vaikuttavalta esitys tuntui. Me ikään kuin valitsemme parhaat palat.

Kiihkein luomisvaihe on aina sellainen, että kaikki muut langat katkeavat. Kun laulu tekee tuloaan, puhelin menee kiinni, pyykit unohtuvat koneeseen ja Vaasan Täyshyvät jäähtyvät koppuraksi paahtimeen. Tuosta kaikesta tulee silloin Muuta Elämää, sitä mikä jää tiivistettäessä pois. Se on uhraus johon ilmeisesti olen silloin valmis. Mutta odotan jo jonkin verran sitäkin hetkeä kun voin vain maata vuoteella, ajatella spontaanisti "Mitähän Hänelle kuuluu?" ja valita numeron.

torstai 28. tammikuuta 2010

Aargh ja nam

Voisiko olla joskus niin, että kaikki vain toimisi?

Minulla on tietokoneeni kanssa päivittäin ongelmia, vaikka teen sillä jatkuvasti suunnilleen samoja asioita. Käytän noin kymmentä eri ohjelmaa, jotka valtaosan ajasta toimivat ihan hyvin, joskus jopa kaikki kymmenen yhtä aikaakin. Mutta todennäköisesti pitkin päivää ilmenee silti vähintään kahdessa eri ohjelmassa jotain, mihin en ole aiemmin törmännyt.

Nyt juuri toinen kahdesta grafiikkaohjelmastani lakkoilee - totta kai, kun pitäisi tässä valtavalla kiireellä vääntää monenlaista graafista. Teen sillä täsmälleen samoja asioita kuin aina ennenkin, mutta juuri nyt sen pitää sitten vain välillä lakkoilla. Ei selitystä.

Myöskin sähköpostiohjelmani tuumailee parhaillaan jotain, mistä ei suostu minulle mitään kertomaan. Nettiyhteydessäni ei ole mitään vikaa ja saan sähköpostipalvelimeenikin yhteyden selaimen kautta ihan noin vain, mutta itse sähköpostiohjelma ei - täydellisen koneen resetoinnin jälkeenkään - suostu lähettämään mitään viestiä eteenpäin ennen kuin on arvioinut tilannetta noin vartin ajan. Ymmärtäisin paremmin, jos ei lähettäisi ollenkaan - mitä ihmettä voi tarkoittaa varttitunnin mietintä?

Niin miten tämä liittyy Draculaan? Eihän se varsinaisesti liitykään, paitsi että istun koneeni ääressä noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja työstän Draculaan liittyvää ääntä, kuvaa, tekstiä ja tietoliikennettä. Jos mikä tahansa ohjelma lakoaa tunniksi, toiminta rampautuu. Vielähän ensi-iltaan on aikaa reilu kuukausi, mutta mitä lähempänä h-hetkeä ollaan, sitä kovemmiksi huomaan yksinäisten, tietokoneelleni suunnattujen palopuheiden muuttuvan kielenkäytöltään.

Elsa, näytelmämme Mina, kommentoi asiaa vain että hän ei kerta kaikkiaan jaksa suuttua moisista asioista. Ylipäätään mahtava elämänasenne, ettei erityisemmin halua tuhlata energiaansa hedelmättömään riehumiseen. (En minäkään muuten, mutta teknologia on heikko kohtani.) Kun joudumme etsimään Minan hahmon synkempiä, rajumpia puolia, huomaan etten voikaan ohjata Elsaa perinteisillä metodeillani: ”Olet turhautunut! Ajattele vaikka sitä mitä teet kun tietokoneesi jää jumiin!” Elsa vain hymyilee, katsoo minua armeliaasti. Sydämeni sulaa. Täytyy keksiä toisenlaisia mielikuvia.

Eilen oli kuitenkin melko lailla mukava päivä. Suurimman ilonaiheen antoivat Ammattiopiston kondiittorioppilaat, jotka olivat valmistaneet meille maistiaiset Draculan väliaikamenyystä. En kerro tarkemmin, mitä on luvassa, mutta olen varma että löydät väliajan kiireiseen kahvihetkeen mieleisesi leivonnaisen. Ensimmäinen kerta urallani, kun produktiolla on omat nimikkoleivoksensa!

torstai 21. tammikuuta 2010

Kuis hurisee?

Silloin tällöin yhä edelleen törmää ihmisiin, joille ei ole oikein valjennut koko teatterintekemisen prosessi. Muutaman tovin heidän kanssaan juteltuaan tajuaa, että he luulevat näyttelijöiden hakevan pukuvarastosta vaatteet, tulevan lavastajien pystyttämälle näyttämölle ja alkavan esittää. Ei puhettakaan, että tarvitsisi jotenkin harjoitella tai valmistella. Onpa jollakulla ollut käsitys että Kaupunginteatteri on kaikkein suurinta tilan tuhlausta, kun eihän koko kompleksia käytetä kuin muutama tunti viikossa.

Kun katsoja tulee esitystilaan, häntä ei juurikaan kiinnosta mitä erilaisia vaikeuksia esityksen tekovaiheessa on ollut. Teatteri on tuona iltana vain häntä ja kanssakatsojia varten - ja niin kuuluu ollakin. Hän maksaa lipun nähdäkseen jotain valmista, huolella mietittyä, vaikuttavaa. Häntä ei kiinnosta kuulla selityksiä miksi esitys ei nyt ehkä juuri tuona iltana toiminut.

Niinpä jos pääset maaliskuussa meitä katsomaan, et saa tietää miten lähellä koko homman peruuntuminen oli - ellet nyt lue tätä blogimerkintää loppuun.

Kun menimme viikko sitten kolmannen kerran käymään tilassa, huomasimme jotain mitä ei joko ollut ollut kahdella aiemmalla käynnillä tai mihin emme vain jotenkin olleet kiinnittäneet huomiota: melun.

Sivusiivessä, noin sata metriä meidän nurkkauksestamme luoteeseen, hurisi ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmän pääpuhallin. Eikä pelkästään hurissut vaan pohisi, ulisi, naksahteli ja paukkui se myös. Se oli laite josta kerrottiin melkoisen merkittävä tieto: sitä ei voi kytkeä pois, eikä sitä voi laittaa pienemmälle. Ääni on niin sanotusti tilan perusominaisuus. Meidänkin nurkkauksessamme hurina oli mittarin mukaan yli 60 desibeliä. Meidät valtasi kauhu, jonka olisin mielelläni vaihtanut pienen vampyyrihyökkäyksen synnyttämiin väristyksiin.

Tänään paikalla kävi ääni- ja meluekspertti. Lupasi teettää tilasta tietokonemallin, jolla voisi selvittää mahdollisia äänieristyskeinoja. Päässämme pyörii nyt mielikuvia erilaisista koteloinneista, valleista ja pressuista. Mihin moiset riittävät, kukaan ei vielä osaa sanoa. Päivänselvää on, että esitystä ei tule ellei tilaa saada hiljaiseksi.

Yhden asian voin täten sanoa. Jos Finndomon tehdashallin ovi avataan yleisölle seitsemän tienoissa maaliskuun kuudes päivä ja joku sisään astuessaan kysyy miten hurisee, vastaus on valmiina: ”Onneksi ei.”

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Tyhjän täyttäjä


Kun puvustajamme Raisa ehdotti, että ensimmäisen blogimerkintäni yhteydessä voisi olla kuva tulevasta esitystilastamme, päädyin käymään läpi sieltä näpsimiäni otoksia. Isoa. Hulppeaa. Mielikuvitusta kiihottavaa... Jylhän kolkkoa. Tyhjää.

Koko lailla noilla sanoilla olisi voinut kuvata myös mielentilaani loppukesästä 2008, kun tuijotin valkoista ruutua ja mietin millä sanalla alkaa kauhumusikaali nimeltä Dracula. Pitkin syksyä sanoja kertyi kovalevylle - ja keväällä päästiin visuaalisen tiimin kanssa ihmettelemään, miten kaikki kirjoittamani asiat eksyisivät näyttämölle.

Vaikka tekstiä ja musiikkia on syntynyt, ja vaikka olemme kehittäneet toinen toistaan näyttävämpiä kohtauksia yleisön ihasteltavaksi, ei tietä ole voinut helpoksi kehua. Nimenomaan kysymys esitystilasta oli muodostua ihan omaksi kauhunäytelmäkseen. Kun Veturitalli-hanke kaatui keväällä 2009, kävimme tuloksetta läpi kymmenkunta tilaa. Lopulta Finndomon talotehdas tärppäsi: valtava tyhjä tila, vailla ainuttakaan pylvästä! Jos kuva tekee Sinuun vaikutuksen, voinet kuvitella miltä meistä tuntui pällistellessämme hallia Säynätsalossa ensimmäistä kertaa.

Halli on edelleen tyhjä, mutta suunnitelmat sen täyttämiseksi ovat hurjat jopa ammattilaisproduktioiden mittakaavalla. Pahimpina pelon hetkinä auttaa tieto siitä, että minun lisäkseni 1800-luvun lopun Lontooseen ja Transilvaniaan suuntaa kulkunsa monta kymmentä lahjakasta ja innokasta ihmistä. Juuri heidän kanssaan minä tämän (aika)matkan haluankin tehdä.

Nyt palaan viimeisen laulun kimppuun. Mielenkiintoista on ollut havaita, että mitä lähempänä valmista on, sitä hitaammaksi työ muuttuu. Kun tila on lähestulkoon täynnä, on koko ajan vaikeampaa päättää miten loput tyhjät kohdat täyttäisi. Sen pitää olla - täydellistä...

Ihan viimeisen tyhjän paikan täytät onneksi Sinä - katsoja. Kiitos siitä.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Antti Viitamäki



Olen jyväskyläläinen teatterin- ja musiikintekijä. Innostuin teatterista lukioikäisenä, ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin se oli keskeisin työni. Teatterissa viehättää kaikki osa-alueet ja tyylilajit, mutta tärkeintä itselleni on kertoa kiinnostavia, mukaansatempaavia tarinoita. Merkittävimpiä tuotantoja vuosien varrella ovat olleet Korpilahden teatterin Idiootti (esikoisdramatisointini), Murmuu-teatterin Kuolema keskipäivällä (esikoisnäytelmäni), Ylioppilasteatterin Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Ruusun varjo -musikaali, Työväenteatterin Veljeni Leijonamieli sekä Huoneteatterin Alastonkuvia, joka voitti yleisöäänestyksen Mikkelin Näyttämöpäivillä.

Oma musikaali on pitkäaikainen haaveeni. Olen tehnyt useita vahvasti musiikki- ja lauluvetoisia näytelmiä, mutta toistaiseksi ainoat täysiveriset musikaalit urallani ovat olleet Työväenteatterin My Fair Lady, jossa näyttelin Higginsin roolin, sekä yllä mainittu Ruusun varjo, jonka kirjoitin ja ohjasin. Kun Kramppi kysyi joskus 2007, haluaisinko säveltää musikaalin, sanoin että teen mielelläni mitä tahansa. Prosessi onkin ollut mielenkiintoisin ja haastavin mitä kohdalleni on sattunut. Musikaalin aihetta mietittiin koko kevät 2008, kunnes päädyimme Draculaan. Syksyllä aloin kirjoittaa, ja jouluun mennessä minulla oli tekstin ohella jo muutama musiikkiaihiokin. Viime keväänä laadimme lukuisissa palavereissa tarkemman suunnitelman, kesän jälkeen valittiin esiintyjät, ja nyt alkaa sitten loppusuora häämöttää. Kirjoittaessani tätä tammikuun alussa viimeiset sävellykset muhivat vielä päässäni, ja osa kohtauksista on yksityiskohdiltaan auki - mutta kaikki merkit viittaavat siihen että luvassa on kaikkien aikojen spektaakkeli!