Tanssiteatteri Kramppi - Dracula-kauhumusikaali


perjantai 26. helmikuuta 2010

Kaksi viikkoa enskariin

(Toim. huom. tytöt kirjoittivat melko ajoissa nyt julkaistavan bloginsa)


L: Hyrr… kylmää! On ensimmäinen juttu mikä nyt tulee mieleen Finndomon tehdashallista.
T: Aika hyvin luonnehdittu, mutta onhan siellä paljon muutakin. Me ollaan nyt päästy jo kahtena viikonloppuna katsastamaan millainen tuo meidän tuleva esiintymispaikkamme on. Mitäs muuta sulle tulee mieleen kuin kylmyys?
L: Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, siitä millainen tehdashalli on esiintymisympäristönä. Ainakaan en osannut odottaa sitä, mikä siellä sitten odotti.
Tilaa ainakin on. Meidän näyttämö on vain pieni kulma koko suuresta tehdashallista. Muuten siellä on autoja, talvisäilytyksessä olevia veneitä ja yksi talokin roikkuu hallin katosta. Näyttämölle pääsemme kulkemaan pitkää punaista mattoa pitkin! No entäs sun mielipide?
T: Esiintymispuitteet ovat kyllä mahtavat, vaikka vielä tätä kirjoittaessa ne ovat kesken. Luotan kuitenkin vakaasti siihen, että valmista tulee! Hallissa on nyt hieman likaista, mutta otamme rätit käteen ja eikun puunaamaan. Toivottavasti Antin lupaamat lämminpuhaltimet saapuvat paikalle lämmittämään viileitä olojamme!
L: Niitä kyllä kaivataan kipeästi! Tähän asti olemme harjoitelleet monta vaatekerrosta päällekkäin. Mutta kun alamme käyttää ohuita ihonvärisiä vesikasvipukujamme ja muita esitysvaatteita, niin voi tulla hiukan kylmä.
T: No eiköhän sinne vielä lämmitys saada. Näiden kahden Säykissä vietetyn viikonlopun aikana olemme treenanneet kohtauksia ja käyneet läpi sekä ensimmäisen että toisen näytöksen. Ensimmäinen menee jo vallan mainiosti, mutta toisen kanssa on vielä töitä… Mutta älkää hätäilkö, kaikki valmistuu ajallaan. Tosin pian on enää viikko enskariin.
L: Niin pianko jo?
T: Joo. Aika kuluu yllättävän nopeasti, kun on paljon tekemistä.
L: Mutta näyttämö on kesken, osa puvuista on vielä kankaina (kai kankaat on kuitenkin ostettu?), osissa kohtauksissa tuntuu olevan hiomista…
T: Hommaa taitaa riittää, joten luultavasti meidän pienistä kätösistämmekin on hyötyä.
L: Toisaalta jännitys ja pieni stressinpoikanenhan saavat ihmiset toimimaan vielä tehokkaammin.
T: Varmasti! Enää loppurutistus ja sitten enskariin! Jippii! Tätä on todella odotettu!

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Paljon porua ja villoja

Jo kuukausi sitten kerroin teille tilaa vaivaavasta meluongelmasta. Ratkaisu alkaa häämöttää - se vaatii vielä pari pientä neronleimausta. Niitä ei tästä produktiosta ole kyllä puuttunutkaan.

Tänään toimme tilaan 250 eristevillapaalia.

(Kirjoittaja hengittelee hetken.)


Täytyy sanoa, että en enää kykene näkemään projektia aivan täytenä todellisuutena. Sitä on hienokseltaan alkanut sävyttää tietty unenomaisuus ja absurdius. Tilassa oli muun muassa noin viikon verran alle kymmenen astetta lämmintä, järjestelmän vaurioiduttua. Kuvitelkaa treenaavanne hieman pölyisessä teollisuushallissa, jatkuvassa melussa, ohuissa tanssivaatteissa, kymmenen asteen lämpötilassa, monta tuntia putkeen! Ihme että tähän mennessä on sattunut vasta yksi revähdys.

Ei löydy tahoa, josta ei ilmaantuisi ongelmia. Eri ihmisiltä tuntuu tulevan täysin eri tietoja siitä miten miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Asioita, joista olemme saaneet varman tiedon jo kuukausia sitten, jää toteutumatta - ja niille on keksittävä vaihtoehtoja.

Kaikki tapahtuu nyt sellaisella tahdilla, että tunnen lähinnä lilluvani eteenpäin tapahtumain tummassa virrassa. Teen kaiken minkä ehdin, ja senkin jälkeen kun on jo periaatteessa niin väsynyt että nukahtaa seisaalleen, yritän vielä saada tehtyä jotain muuta. Näin lienee asian laita monella muullakin työryhmän jäsenellä.


Pari viimeistä päivää on kulunut etupäässä roudatessa - tai siltä ainakin tuntuu. On raivattu rautalapiolla ja harjalla reittiä paksujen kinosten halki ja kannettu sitten sormet kohmeessa valokalustoa autoon. On pyöritty ja möyritty pitkin poikin pitäjiä milloin minkäkinlainen laatikko tai laite käsissä. Draculan koulukiertueelle on singahdeltu aamupakkaseen neljän tunnin yöunien jälkeen, ja taas kannettu tavaraa. On nuokuttu pakettiauton tavaratilassa katsellen takaikkunasta myöhäillan taivasta, joka armotta syytää lisää lunta maailmaan.

Kaikki tämä ja paljon muuta - vain kuukauden esityskauden tähden! Silti en osaisi kuvitella eläväni muunlaista elämää. Väsymyksen, ärtymyksen ja epätoivon keskelle mahtuu aina myös iloisia hetkiä, onnistumisen tunteita, kitkerää huumoria - ja tuntemus syvästä yhteenkuuluvuudesta. En ole koskaan kokenut vastaavaa missään muualla kuin teatterissa.


Ja jollakin tavalla tuo epätodellinen olotilani tuntui huipentuvan tänään Muuramen Shellin pihassa, kun siirsimme kontista kuorma-autoon 250 selluvillapaalia. Kuusi miestä seilasi vajaan tunnin ajan kontin ja kuorma-auton väliä, liukastellen lastaussillalla, väistellen johtoja ja putkia, ähkäisten silloin tällöin kommentin juuri siitä mitä itse ajattelin koko hartaan toimituksen ajan: mitä ihmettä me oikein teemme?

Mutta kyllähän me tiedämme mitä me teemme - me teemme esitystä, joka ei kerta kaikkiaan voi jättää ketään kylmäksi. Vaikka tyylilaji ei kolahtaisikaan, vaikka tarina ei olisikaan ihan sitä mitä kovasti odotti, katsoja ei voi olla hämmentymättä jo heti halliin astuessaan. Tämä on enemmän kuin teatteria, tanssia ja laulua. Tämä on enemmän kuin musikaali. Tämä on enemmän kuin spektaakkeli - tämä on satua.


Katsomo, kolme sen pystyttäjistä, ja alla takana vaanivat paalit.

Joku janoaa vertasi

Marssin tänään sisälle Veripalvelun Jyväskylän toimipisteeseen ja yllätyksekseni törmäsin kreivi Draculaan. Hän valvoi tyytyväisen näköisenä nuoren naisen vierellä. Naisen kyynärtaipeen laskimoon oli työnnetty neula, josta veri valui iloisesti kuohuen pienessä, sähkökäyttöisessä kehdossa keinuvaan pussukkaan. Ei verisiä kulmahampaita, ei kirkumista, ei hekumaa, ei veret seisauttavaa jännitystä. Nyky-Draculan toiminta näytti lattean arkipäiväiseltä. Onneksi OIKEA Dracula kirjoitettiin 1800-luvulla.
Oma vereni ei Veripalvelulle kelvannut, koska kuulemani mukaan tarvitsen kaikki valkosoluni kiusallisen nivusvammani paranteluun. Moni kramppilainen kuitenkin vuodatti vertaan yleisen hyödyn nimissä. Ensimmäinen näyttämötaiteellinen kokemukseni, joka konkreettisesti vaatii verensä mukana olevilta. Ikäväkseni joudun itse tyytymään virtuaaliverensiirtoon näyttämöllä.


Koreografit mallailemassa verenluovutusta.