Putsausta ilman saunaa

Tähän on tultu, että Draculan ensi-iltaan on vähän vajaat pari kuukautta. Vielä on siis hyvin aikaa hinkata ja putsata. Vaikka olenkin käynyt saunassa useat Dracula-teosta koskevat taiteelliset visiointipalaverit, nyt en puhu mistään selän pesuista. Nyt ei ole sauna-aika. On se aika, kun hikoillaan täysillä tanssisaleissa ja piiskotaan tanssijoista esiin kaikki se laatu, jonka he ovat meille pääsykokeissa näyttäneet. Nyt putsataan koreografiaa.

Tässä hommassa joutuu olemaan välillä inhottavan tarkka ja vaativa. "Vielä kerran, vielä paremmin, vielä!", sitä joutuu toistelemaan. Koreografin rooli ei aina ole kiitollinen varsinkaan tällaiselle tyypille, joka ei mielellään ole inhottava mutta on siinä inhottavan hyvä.

Kuitenkin kiitollisemmaksi asemani tekee se, etten ole tekemässä töitä yksin. Olen osa koreografista tiimiä, jossa päävastuuta kantaa Miia Elivuo. Lisäksi tässäkin produktiossa työvälineikseni valikoituneet tanssijat ovat taitavia kukin omalla tavallaan ja tekevät kärsivällisesti töitä toteuttaakseen toiveeni.

Paljon tiukkaa työskentelyä on jo takana, askeleet on opeteltu ja kuviot suunnilleen muodostettu. Nyt vain hiotaan tuosta raakamateriaalista timantinkova spektaakkeli - ja sitten vasta saunotaan.

Kuis hurisee?

Silloin tällöin yhä edelleen törmää ihmisiin, joille ei ole oikein valjennut koko teatterintekemisen prosessi. Muutaman tovin heidän kanssaan juteltuaan tajuaa, että he luulevat näyttelijöiden hakevan pukuvarastosta vaatteet, tulevan lavastajien pystyttämälle näyttämölle ja alkavan esittää. Ei puhettakaan, että tarvitsisi jotenkin harjoitella tai valmistella. Onpa jollakulla ollut käsitys että Kaupunginteatteri on kaikkein suurinta tilan tuhlausta, kun eihän koko kompleksia käytetä kuin muutama tunti viikossa.

Kun katsoja tulee esitystilaan, häntä ei juurikaan kiinnosta mitä erilaisia vaikeuksia esityksen tekovaiheessa on ollut. Teatteri on tuona iltana vain häntä ja kanssakatsojia varten - ja niin kuuluu ollakin. Hän maksaa lipun nähdäkseen jotain valmista, huolella mietittyä, vaikuttavaa. Häntä ei kiinnosta kuulla selityksiä miksi esitys ei nyt ehkä juuri tuona iltana toiminut.

Niinpä jos pääset maaliskuussa meitä katsomaan, et saa tietää miten lähellä koko homman peruuntuminen oli - ellet nyt lue tätä blogimerkintää loppuun.

Kun menimme viikko sitten kolmannen kerran käymään tilassa, huomasimme jotain mitä ei joko ollut ollut kahdella aiemmalla käynnillä tai mihin emme vain jotenkin olleet kiinnittäneet huomiota: melun.

Sivusiivessä, noin sata metriä meidän nurkkauksestamme luoteeseen, hurisi ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmän pääpuhallin. Eikä pelkästään hurissut vaan pohisi, ulisi, naksahteli ja paukkui se myös. Se oli laite josta kerrottiin melkoisen merkittävä tieto: sitä ei voi kytkeä pois, eikä sitä voi laittaa pienemmälle. Ääni on niin sanotusti tilan perusominaisuus. Meidänkin nurkkauksessamme hurina oli mittarin mukaan yli 60 desibeliä. Meidät valtasi kauhu, jonka olisin mielelläni vaihtanut pienen vampyyrihyökkäyksen synnyttämiin väristyksiin.

Tänään paikalla kävi ääni- ja meluekspertti. Lupasi teettää tilasta tietokonemallin, jolla voisi selvittää mahdollisia äänieristyskeinoja. Päässämme pyörii nyt mielikuvia erilaisista koteloinneista, valleista ja pressuista. Mihin moiset riittävät, kukaan ei vielä osaa sanoa. Päivänselvää on, että esitystä ei tule ellei tilaa saada hiljaiseksi.

Yhden asian voin täten sanoa. Jos Finndomon tehdashallin ovi avataan yleisölle seitsemän tienoissa maaliskuun kuudes päivä ja joku sisään astuessaan kysyy miten hurisee, vastaus on valmiina: ”Onneksi ei.”

Riistoa

Produktio on hyvässä vaiheessa. Tänään pääsimme jo varjojen ääriviivojen terävöittämiseen, missä tosin on erilaisista taustoistamme johtuen paljon tekemistä. Nilkat on ojennettava, vaikka normaalissa kävelyssä siihen ei totisesti kannusteta, kädet eivät saa kuulemma sojottaa minne sattuu ja jalat pitää osata laittaa outoon aukikiertoon. Hyvä tästä tulee. Mutta miksi ihmeessä ojentelemme? On palattava peruskysymysten äärelle.

Perustavanlaatuinen tosiasia on, että harrastajatanssiteatterissa oleminen on kuppasta hommaa. Sekava koreografien ja ohjaajan ryhmä yrittää saada muut lukemaan ajatuksiaan ja imitoimaan liikkumistaan. Lähes orjan asemassa olevat tanssijat ja näyttelijät harjoittelevat joskus jopa kuusi tuntia päivässä, ruokatauot ovat naurettavan lyhyitä, lavalla joutuu välillä nöyristelemaan patsaana tai kolmantena vankina kulkueessa ja koreografiaa opeteltaessa on vain kopioitava arvon taitelijoiden liikettä. Kaiken lisäksi hommaan kuuluu kaikenlaista sivuhommaa, kuten blogiin kirjoittamista. Työmäärä on mieletön. Silti Draculaan pyrkijöistä puolet oli hylättävä! Olemme kiitollisuudenvelassa olevia orjia.

Kaikki kuitenkin ihmeellistä kyllä näyttävät nauttivan tekemisestään ja asemastaan. Kuuden tunnin treeniputkesta kuulee korkeintaan pahoittelevaa voivottelua. Onko meidät huumattu vai ajautuuko Kramppiin masokistista väkeä? Vastaus taitaa olla yksinkertainen: Ajatuksissa siintää kullattu kuva raikuvista aplodeista ja siitä yhden kasin kuuluisuudesta.

Ilman kaltaisiamme hulluja kulttuuria ei olisi olemassa.

Jee kohta on enskari!


(Blogikirjoituksen näkökulmasta huolimatta riistetyimmät orjat eivät ole tanssijat ja näyttelijät vaan ohjaaja, koreografit ja tuotantotiimi, jotka tekevät tajuttomasti hommia. Mikä heitä vaivaa!?)