Kulttuurintuottamuksesta

Draculan tekijöiden on todettu syyllistyneen vakavaan kulttuurintuottamukseen. Rangaistuksena he saavat kokea mm. kaupungin ja apurahoja myöntävien säätiöiden päättäjien puolelta vinoonkatsomista ja nihkeilyä sekä kaupungin rakennusviraston taholta armotonta kiukuttelua. Näistä kulttuurintuottamuksen vähentämiseen tai kitkemiseen pyrkivistä toimista huolimatta syylliset, siis kramppilaiset, ovat jatkaneet anteeksiantamatonta toimintaansa.

Rikoksen kierrettä on tässä vaiheessa mahdotonta estää. Kulttuuria tuotetaan kaikesta huolimatta. Nyt jopa sinnikkäin taho, Jyväskylän Liikenne on luovuttanut ja lopettanut yrityksensä estää kaupunkilaisia syyllistymästä rikoksen avunantoon. Yritys on siis luovuttanut kulttuurijyrän edessä ja myöntänyt alennetun bussilipun hinnan Draculan esityksiin linja-autolla kulkeville opiskelijoille. Lisäksi rakennusvirasto on kohtuullistanut rakennuslupahintojaan ja paikallinen media on ilmaissut kiinostuksensa kulttuuria kohtaan ja aikoo julkaista jotain aiheeseen liittyvää.

Huolestuttavinta on, että suurin osa nk. tavallisesta kansasta hyväksyy hiljaisesti niinkin vakavan rikoksen kuin kulttuurintuottamuksen. Asialle on pian tehtävä jotakin.

Pakotusta

Tunnen päässäni lievää pakotusta. Biisi ei ota tullakseen, vaikka biisin pitäisi olla valmis huomenna. Itse asiassa kaiken musiikin pitäisi olla valmiina jo viime vuonna - mutta mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelee. Ei varsinkaan biisien suhteen.

Biisiä ei voi pakottaa. Tai aina voi kokeilla, mutta 90-prosenttisesti olen musiikkiurani varrella lopulta hylännyt pakotetut biisit. Säveltämisprosessiin kuuluu olennaisena osana sisäisen pakon löytäminen - tiettyyn mielentilaan virittyminen, tarinaan ja sen maailmaan laskeutuminen, kohtauksen loihtiminen pään sisälle, oikeiden roolihahmojen paikalle kutsuminen, heidän ajatuksiinsa tarttuminen... ja lopulta niiden ulos saamisen tarpeen löytäminen. Noin eriteltynä.

Kun ollaan siinä vaiheessa että tuntee tuon pakon, tuntee tarpeen tai halun sanoa jotain roolihahmon kautta tai puolesta, voi ryhtyä pohtimaan sitä miten "sen jonkin" ilmaisisi. Ei yhtään aiemmin - en ainakaan minä. Eikä se silloinkaan ole vielä mitään erityisen helppoa. Ei ainakaan minulla.


Siinä missä näytelmätekstit syntyvät minulla lähinnä hahmoja seurailemalla, kuuntelemalla ja ylös kirjaamalla, laulujen sanat minun on useimmiten keksittävä itse. Vaikka roolihahmon ajatus olisi päässäni kristallinkirkkaana ja voima sen ulos saattamiseen olisi mitä hurjin, minun on annettava se jollekin persoonani toiselle osalle mietittäväksi. Se on melko huvittavaa jopa, mutta kaikkein selkeimmänkin ajatuksen suhteen hahmoni saattavat olla aivan mykkiä - jos alla soi musiikki.

Usein jopa itse musiikinkin löytäminen on aluksi melkoista hapuilua. Normaalisti istun koskettimistoni ääressä tunnin-pari tapaillen kaikenlaista. Jos tulee mielihalu veivata vartti kissanpolkkaa, niin minä veivaan. Kaikki turhat äänet ja sävelet pitää purkaa, kuluttaa pois. Lopulta löydän siihen paikkaan ja hetkeen, jolloin voin vain laskea sormeni koskettimille, ottaa soinnun ja hyräillä siihen päälle jotain mikä on omaani. Jotain mikä tulee minusta.

Hahmottuu kolme-neljä peräkkäistä nuottia, soinnunvaihdos. Tulee mieleen sanoja. Sanat maistuvat laulettaessa hyvin erilaisilta puheeseen verrattuna - ne kulkevat suussa hieman eri reittejä kuin normaalisti. Sitten tapahtuu jotain - jokin sana tai lauseenpuolikas kirkastaa päässäni olevan ajatuksen. Laululla on yhtäkkiä alku. Tai jos ei alkua, niin lähtökohta. Laululla on avain.

Joskus tuollainen ideaalinen tapahtumaketju ei ole mahdollinen. Ei yksinkertaisesti ole aikaa. Mutta jos biisiä ei kerran voi pakottaakaan, niin mistä apu?


Huijaamisesta.

Kun musiikillinen kokonaisuus - esimerkiksi musikaali - alkaa olla valmis, siinä on jo lukuisia valmiita elementtejä: melodioita, teemoja, sointuja, taustakuvioita, rakenteita. Ne liittyvät tiettyihin kohtauksiin, hahmoihin tai aiheisiin. Kun sävellän isompaa kokonaisuutta, tapaan kuunnella jo olemassa olevia biisejä päivittäin - näin pidän itseni jatkuvasti sisällä siinä maailmassa jonka olen luonut. Teemat alkavat vähitellen jäsentyä, huomaan joidenkin melodioiden välillä yhtäläisyyksiä ja tajuan lopulta mistä ne johtuvat. Biisit alkavat nivoutua toisiinsa.

Jos uusi kappale ei ota tullakseen, saatan käydä läpi muiden kappaleiden rakenteita ja melodioita - voisiko olla, että olen jo, tietämättäni, säveltänyt tämän uuden biisin? Ehkäpä se on jotain mikä on jo kerran kuultu? Tai ehkäpä jokin jo valmis teema johdattaisi minut uuteen?

Näin kävi juuri äsken viimeisen keskeneräisen laulun kanssa. Parin tunnin syventymisen jälkeen tajusin, että vaikka eräs jo valmis kohtaus on aivan erilainen, siinä on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta. Tuo löytämäni teema oli aiemmin soinut vain instrumentaalina, tanssillisen kohtauksen alla - mutta nyt melodiaan kasvoivat sanat. Ja koko kohtaus avautui minulle musiikillisesti.

Minä siis tavallaan pakotin itseni biisin äärelle - mutta en sitten kuitenkaan. "Johdatin" olisi ehkä parempi sana. Silloin kun ei ole aikaa odottaa maailman äänten johdatusta, voi hieman yrittää johdattaa itse itseään.

Taidetta tehtaassa

Kaikki tätä tanssiteatteriproduktioblogia seuraavat varmasti jo tietävät, että Dracula tullaan esittämään tehdashallissa. Ei se haittaa, vaikka ei ole muuta tekemistä kuin lukea kirjoittamaan pakotettujen jorinoita. No, joka tapauksessa hallissa tulee yhdistymään hämmennykseen kietoutunut tyhjä tehdasmiljöö ja uuh niin ihanasti riippumaton kulttuuri. Osittain vastakkaiset maailmat yhdistyvät. Ironista (rautaa perkele!) on, että muutamisen vuosi sitten huivikaulaiset kulttuuri-ihmiset vielä innoissaan valtasivat tehdashalleja eksotiikan perässä, mutta nyt kyse on lähinnä siitä, että rahan eli uskon puuttessa Veturitallin ovet eivät vain avautuneet. Tehtaaseen mentiin kun kulttuuritilaa ei ollut. Kulttuuritilaa ei ole, koska tehdas on tyhjä.


Jossain paperisessa lehdessä sanottiin, että teatteria kuluttavat lähinnä keski-ikäiset -ja luokkaiset naiset. Jossain historian kirjassa taas sanottiin, että tehtaissa kuluivat lähinnä miehet, jotka jo nuorina olivat keski-ikäisiä. Draculan myötä eksotiikkaa on tarjolla kaikille. Teollisuusihmiset saavat tekosyyn mennä itkemään kreivi Draculan kohtaloa, ja huivi-ihmiset pääsevät näkemään materiaalisen työn hautausmaan immateriaalitaloustorneistaan samalla kun kokevat subliimin.
Niin, toivottavasti kynnys teatterikäymiseen madaltuu. Tanssiteatteri Kramppihan tunnetusti tekee helposti lähestyttävää taidetta, jonka tarkoituksena ei ole erotella ihmisiä niihin, jotka ovat sattuneet ja niihin, jotka eivät ole. Dracula tulee koskettamaan, vaikuttamaan ja hämmästyttämään suoraan ilman kulttuuri-apartheidia.

Tehtaan vessan seinässä lukee muuten seuraavaa: "Ingman saa maidon maistumaan; Opel muovin ruostumaan. Toyota Corolla, kovempaa pääsee porolla. Toyota Yaris, rumempi kuin varis. Ajakaa mopolla. Eritän liejua" Sitten on vielä jotain Nissanista ja Toyotasta. Kannattaa käydä siellä paskalla.


Ps. Hullut saivat yhden kohtauksen lisää, ja viime sunnuntaina tanssittiin jo meikit päässä ja tukka kunnossa.