Biisiä ei voi pakottaa. Tai aina voi kokeilla, mutta 90-prosenttisesti olen musiikkiurani varrella lopulta hylännyt pakotetut biisit. Säveltämisprosessiin kuuluu olennaisena osana sisäisen pakon löytäminen - tiettyyn mielentilaan virittyminen, tarinaan ja sen maailmaan laskeutuminen, kohtauksen loihtiminen pään sisälle, oikeiden roolihahmojen paikalle kutsuminen, heidän ajatuksiinsa tarttuminen... ja lopulta niiden ulos saamisen tarpeen löytäminen. Noin eriteltynä.
Kun ollaan siinä vaiheessa että tuntee tuon pakon, tuntee tarpeen tai halun sanoa jotain roolihahmon kautta tai puolesta, voi ryhtyä pohtimaan sitä miten "sen jonkin" ilmaisisi. Ei yhtään aiemmin - en ainakaan minä. Eikä se silloinkaan ole vielä mitään erityisen helppoa. Ei ainakaan minulla.
Siinä missä näytelmätekstit syntyvät minulla lähinnä hahmoja seurailemalla, kuuntelemalla ja ylös kirjaamalla, laulujen sanat minun on useimmiten keksittävä itse. Vaikka roolihahmon ajatus olisi päässäni kristallinkirkkaana ja voima sen ulos saattamiseen olisi mitä hurjin, minun on annettava se jollekin persoonani toiselle osalle mietittäväksi. Se on melko huvittavaa jopa, mutta kaikkein selkeimmänkin ajatuksen suhteen hahmoni saattavat olla aivan mykkiä - jos alla soi musiikki.
Usein jopa itse musiikinkin löytäminen on aluksi melkoista hapuilua. Normaalisti istun koskettimistoni ääressä tunnin-pari tapaillen kaikenlaista. Jos tulee mielihalu veivata vartti kissanpolkkaa, niin minä veivaan. Kaikki turhat äänet ja sävelet pitää purkaa, kuluttaa pois. Lopulta löydän siihen paikkaan ja hetkeen, jolloin voin vain laskea sormeni koskettimille, ottaa soinnun ja hyräillä siihen päälle jotain mikä on omaani. Jotain mikä tulee minusta.
Hahmottuu kolme-neljä peräkkäistä nuottia, soinnunvaihdos. Tulee mieleen sanoja. Sanat maistuvat laulettaessa hyvin erilaisilta puheeseen verrattuna - ne kulkevat suussa hieman eri reittejä kuin normaalisti. Sitten tapahtuu jotain - jokin sana tai lauseenpuolikas kirkastaa päässäni olevan ajatuksen. Laululla on yhtäkkiä alku. Tai jos ei alkua, niin lähtökohta. Laululla on avain.
Joskus tuollainen ideaalinen tapahtumaketju ei ole mahdollinen. Ei yksinkertaisesti ole aikaa. Mutta jos biisiä ei kerran voi pakottaakaan, niin mistä apu?
Huijaamisesta.
Kun musiikillinen kokonaisuus - esimerkiksi musikaali - alkaa olla valmis, siinä on jo lukuisia valmiita elementtejä: melodioita, teemoja, sointuja, taustakuvioita, rakenteita. Ne liittyvät tiettyihin kohtauksiin, hahmoihin tai aiheisiin. Kun sävellän isompaa kokonaisuutta, tapaan kuunnella jo olemassa olevia biisejä päivittäin - näin pidän itseni jatkuvasti sisällä siinä maailmassa jonka olen luonut. Teemat alkavat vähitellen jäsentyä, huomaan joidenkin melodioiden välillä yhtäläisyyksiä ja tajuan lopulta mistä ne johtuvat. Biisit alkavat nivoutua toisiinsa.
Jos uusi kappale ei ota tullakseen, saatan käydä läpi muiden kappaleiden rakenteita ja melodioita - voisiko olla, että olen jo, tietämättäni, säveltänyt tämän uuden biisin? Ehkäpä se on jotain mikä on jo kerran kuultu? Tai ehkäpä jokin jo valmis teema johdattaisi minut uuteen?
Näin kävi juuri äsken viimeisen keskeneräisen laulun kanssa. Parin tunnin syventymisen jälkeen tajusin, että vaikka eräs jo valmis kohtaus on aivan erilainen, siinä on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta. Tuo löytämäni teema oli aiemmin soinut vain instrumentaalina, tanssillisen kohtauksen alla - mutta nyt melodiaan kasvoivat sanat. Ja koko kohtaus avautui minulle musiikillisesti.
Minä siis tavallaan pakotin itseni biisin äärelle - mutta en sitten kuitenkaan. "Johdatin" olisi ehkä parempi sana. Silloin kun ei ole aikaa odottaa maailman äänten johdatusta, voi hieman yrittää johdattaa itse itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti