Piirakkarinki kiittää

Torstaina aion leikata hiukseni. Siis kokonaan, Viitamäen Antin tyyliin. Draculan päättyminen vaatii muuntautumista kummittelun välttämiseksi ja toivon todella, että maa-arkut saadaan steriloitua kunnolla ennen hautaamista. Dracula on polttanut niin syvät jäljet mieleeni, että uskon niiden säilyvän kirkkaina koko loppuelämäni. Tekemistäni roolihahmoista Holmwood ei ole missään tapauksessa haasteellisin tai syväluotaavin, mutta kokonaisuutena produktio on kenties suurinta ja kauneinta, missä olen koskaan saanut olla mukana. Merkityksellistä on erityisesti esityksen kasvu esityskauden aikana. Jokaisen hahmon silmissä hehkuu nyt terävä ja täydeksi kypsynyt ajatus kulloisestakin tilanteesta, oli sitten kyse liikkeestä, vuorosanasta tai laululyriikasta.
Jo nyt mietin itkunsekaisesti torstai-illan hautajaisia. Miten hyvästellä yhteinen henki, epätavallisen mutkattomaksi hioutunut ryhmä ja kaikki esityksiin liittyvät asiat, evästauot huoltosillalla, lepakkojen dippaaminen, piirakkarinki, mikrofonin teippaus, esitysten väliset diskot, riisuutumiskisa tohtorin kanssa, Renfieldin häkkiin kiipeäminen, mikroaaltouunille jonottaminen, meikissä epäonnistuminen, nunnien lämmittelytanssi, Van Helsingin kengille nauraminen, D-kylttien pystyttäminen, backstagen imurointi, vaarnan virittäminen, varjojen päälle astuminen vahingossa...
Dracula on ollut satoja pieniä asioita ja elämyksiä, ryhmälle yhteisiä tapoja, pieniä kohtaamisia kiireessä, varauksetonta toisiin luottamista ja yksilöiden välille syntyneitä huomaamattomia maneereita. Draculan viimeiseen esitykseen päättyy monia asioita, joista voin vain kiittää kaikkia mukana olleita. Torstaina päättyy merkityksellinen kausi.

Joku janoaa vertasi

Marssin tänään sisälle Veripalvelun Jyväskylän toimipisteeseen ja yllätyksekseni törmäsin kreivi Draculaan. Hän valvoi tyytyväisen näköisenä nuoren naisen vierellä. Naisen kyynärtaipeen laskimoon oli työnnetty neula, josta veri valui iloisesti kuohuen pienessä, sähkökäyttöisessä kehdossa keinuvaan pussukkaan. Ei verisiä kulmahampaita, ei kirkumista, ei hekumaa, ei veret seisauttavaa jännitystä. Nyky-Draculan toiminta näytti lattean arkipäiväiseltä. Onneksi OIKEA Dracula kirjoitettiin 1800-luvulla.
Oma vereni ei Veripalvelulle kelvannut, koska kuulemani mukaan tarvitsen kaikki valkosoluni kiusallisen nivusvammani paranteluun. Moni kramppilainen kuitenkin vuodatti vertaan yleisen hyödyn nimissä. Ensimmäinen näyttämötaiteellinen kokemukseni, joka konkreettisesti vaatii verensä mukana olevilta. Ikäväkseni joudun itse tyytymään virtuaaliverensiirtoon näyttämöllä.


Koreografit mallailemassa verenluovutusta.

Kompuroida vai ei kompuroida?

Eihän siinä tanssimisessa mitään, mutta kun sitä pitää tehdä kietoutuneena 1800-luvun Lontoon seurapiirien mahtipontiseen pukuarsenaaliin. Maanantaihin saakka olin hymähdellyt valtavien laahustensa kanssa tuskaileville ja kompasteleville naistanssijoille, kunnes totuus iski minuunkin. Tulevaa roolipukua sovittaessani tajusin, että takissani on näyttävä ja pitkä hännys. Aivoni alkoivat laskeskella yhtälöä akrobatia + pitkät liepeet ja päätyivät lopputulokseen, jossa laskeudun päälleni permantoon. Onneksi pulmaan on yksinkertainen ratkaisu: sopeutuminen ja harjoittelu. Niillä hankalat ja liikettä rajoittavat, kuluneista treenihousuista poikkeavat rooliasut saadaan nuhteeseen.

Tilaa oppia

Nyt, laula. Nyt repliikit. Tanssi. Tanssi paremmin! Näyttele! No nyt kaikki yhtä aikaa.
Huh huh. En voi olla ihailematta ihmisiä, joiden kanssa teen töitä eli harrastan. Mistä kaikki tuo lahjakkuus tulee? Missä tuokin on tuon ehtinyt oppia, vieläpä "otona" eli oman varsinaisen toiminnan ohessa? Tässä seurassa olen pieni ja häpeilemättömän ylpeä paikastani. Imen muilta energian lisäksi tiedon- ja taidonmurusia, joilla voin kasvattaa omaa osaamistani. Olen ilmaisessa koulussa, jossa opettajat ovat nuoria, taitavia, kauniita ja kaiken lisäksi hyviä ystäviäni. Olen hyväosainen. Olen onnenpekka.
Kramppi ja sitä myötä Dracula on kollektiivinen esityksenrakennusopisto. Parasta on se, että kaikki, ohjaajaa ja koreografeja myöten, ovat oppilaita ja opettajia yhtä aikaa. Kukaan ei häpeile antaa neuvoja, eikä kukaan ole neuvojen yläpuolella. Täällä ei myöskään pelata varman päälle. Kaikki puskevat jääräpäisen avarakatseisesti kohti uutta ja tuntematonta, tietämättä vielä ollenkaan, mitä lopussa odottaa. Kaikki luovat uutta, yhdessä.

Alku

Dracula puraisi minua, ja nyt olen itsekin verenimijä. Imen omasta itsestäni ja muovaan tuotoksena toisen henkilön. Toisen henkilön nimi on Arthur Holmwood. Aluksi tunsimme vain nimeltä, mutta nyt tuntuu kuin tietäisin jopa Holmwoodin ajatukset, vaikka hän elääkin eri vuosisadalla kuin minä. Kuitenkin, joka päivä hän yllättää, yrittää karata johonkin suuntaan kuin lapsi, jonka joudun juoksemaan kiinni ja ohjaamaan oikeaan suuntaan. Onneksi en ole urakkani kanssa yksin. Lapsenhoitovinkkejä antaa erityisesti ohjaajamme Antti, joka onkin siinä hommassa kelpo.

Eilen valmistelin Holmwoodia hänen elämässään vielä edessä oleviin tapahtumiin, joista hän ei vielä aavista mitään. Tulevaisuudesta on niin helppoa huudella. Opetin koreografin avustuksella Holmwoodia taistelemaan muutamaa mustalaista ja pimeitä varjoja vastaan. Oppivainen kaveri, vaikka sainkin laittaa kaiken fysiikkani peliin. Kyllä tämä taistelu vielä harjoitusta vaatii, mutta olemme hyvällä tiellä, hän ja minä. Kukaties uskallamme joku päivä kohdata itse kreivi Draculan. Tiedä häntä.

Jaakko Junttila

Olen 31-vuotias miespuolinen henkilö. Krampissa olen heilunut vuodesta 2006 lähtien, mutta teatteriharrastuksen aloitin äidin helmoissa 7-vuotiaana kesäteatterissa. Sittemmin olen piipahtanut lukuisten jyväskyläläisten harrastajateattereiden lavalla, ja eniten näytelmiä on takana ylioppilasteatterissa. Teatterin ja tanssin lisäksi harrastan monenlaista liikkumista, kuten miekkailua, akrobatiaa ja parkouria. Viimeksi mainitusta tuli viime syksyn mittaan myös varsinainen leipätyöni. Luovan liikkumisen lisäksi minulle tärkeitä ovat kielelliset asiat, joita on tullut opiskeltua yliopistossa maisteriksi asti.

Tässä blogissa paneudun produktion etenemiseen ja työstämiseen näyttelijän näkökulmasta, vaikka saatan aika ajoin lipsahtaa muidenkin osa-alueiden puolelle. Esitän siis teoksessa Arthur Holmwoodia, yläluokkaista nuorta miestä, jolla on tarinassa kosiollisia intressejä erästä Lucy-neitoa kohtaan. Miten tarina päättyy, voitte tulla itse toteamaan maaliskuussa...