Ensi-ilta

Ensi-ilta on nyt takana. Kiire on ollut hyvä tekosyy miksi blogia ei ole päivitetty. Tosin produktion aikana kiireen kynnys on yleisesti kasvanut sellaisiin mittoihin, että oma kiireeni on alkanut näyttää levolta. ”Kiireinen ei ole hän, joka ehtii käydä kaupassa.” Koko viimeinen viikko ”harrastettiin” keskimäärin noin kolmesta päivällä puoleen yhteen yöllä, osa porukasta aamusta yöhön. Vielä tuntia ennen ensimmäistä näytöstä rakennettiin ja ommeltiin. Oli hektistä, oli sekavaa, oli tehtävä jotain ja aina oltiin myöhässä. Kokemus siitä, että itse esiintymiseen ei oltu voitu latautua täysillä näkyi esiintyjien kiristelynä ja hartaana toiveena keskittymisen rauhasta.


Nytkö se alkaa? Esiintymään lähdettiin ommellun hihakappaleen tai maalatun häkin jälkeen. Valmistuminen jäi todella hilkulle ja oli ihmeellistä, että kaikesta huolimatta jonkinlainen ensi-illan lataus saatiin aikaan. Vaikka ensi-ilta oli lataukseltaan toista kuin harjoitukset, luulen esitysten paranevan esitys esitykseltä. Odotan innolla, että pääsemme halliin mielessämme Dracula esityksenä, ei vielä tehtävinä asioina.

Taidetta tehtaassa

Kaikki tätä tanssiteatteriproduktioblogia seuraavat varmasti jo tietävät, että Dracula tullaan esittämään tehdashallissa. Ei se haittaa, vaikka ei ole muuta tekemistä kuin lukea kirjoittamaan pakotettujen jorinoita. No, joka tapauksessa hallissa tulee yhdistymään hämmennykseen kietoutunut tyhjä tehdasmiljöö ja uuh niin ihanasti riippumaton kulttuuri. Osittain vastakkaiset maailmat yhdistyvät. Ironista (rautaa perkele!) on, että muutamisen vuosi sitten huivikaulaiset kulttuuri-ihmiset vielä innoissaan valtasivat tehdashalleja eksotiikan perässä, mutta nyt kyse on lähinnä siitä, että rahan eli uskon puuttessa Veturitallin ovet eivät vain avautuneet. Tehtaaseen mentiin kun kulttuuritilaa ei ollut. Kulttuuritilaa ei ole, koska tehdas on tyhjä.


Jossain paperisessa lehdessä sanottiin, että teatteria kuluttavat lähinnä keski-ikäiset -ja luokkaiset naiset. Jossain historian kirjassa taas sanottiin, että tehtaissa kuluivat lähinnä miehet, jotka jo nuorina olivat keski-ikäisiä. Draculan myötä eksotiikkaa on tarjolla kaikille. Teollisuusihmiset saavat tekosyyn mennä itkemään kreivi Draculan kohtaloa, ja huivi-ihmiset pääsevät näkemään materiaalisen työn hautausmaan immateriaalitaloustorneistaan samalla kun kokevat subliimin.
Niin, toivottavasti kynnys teatterikäymiseen madaltuu. Tanssiteatteri Kramppihan tunnetusti tekee helposti lähestyttävää taidetta, jonka tarkoituksena ei ole erotella ihmisiä niihin, jotka ovat sattuneet ja niihin, jotka eivät ole. Dracula tulee koskettamaan, vaikuttamaan ja hämmästyttämään suoraan ilman kulttuuri-apartheidia.

Tehtaan vessan seinässä lukee muuten seuraavaa: "Ingman saa maidon maistumaan; Opel muovin ruostumaan. Toyota Corolla, kovempaa pääsee porolla. Toyota Yaris, rumempi kuin varis. Ajakaa mopolla. Eritän liejua" Sitten on vielä jotain Nissanista ja Toyotasta. Kannattaa käydä siellä paskalla.


Ps. Hullut saivat yhden kohtauksen lisää, ja viime sunnuntaina tanssittiin jo meikit päässä ja tukka kunnossa.

Sekalaisia tuntemuksia

Olen varjo ja hullu. Varjona tanssin selkeämmin koreografiaa. Opettelen pitkältäkin tuntuvuia liikesarjoja, kohtauksia. Hullun rooli on sen sijaan hieman erilainen. Olla hullu on olla kohtauksessa kohtauksessa (olipas nokkelasti sanottu). Koreografiaa on vähemmän, improvisaatiota ja ilmaisua enemmän. Hulluksi heittäytyminen on vahva kokemus. Esitämmekö vain vai olemmeko tosiaan hetken hulluja? Sanotaan, että pienen lapsen leikkiessä vaikkapa kahvipakettia hän ensisijaisesti on se, ei vain leiki olevansa. Kokemukseni hulluilusta on sama. En pyri vain näyttämään sekopäältä vaan itseasiassa olen osa-aika sekopää. Onnistuakseen kohtaus tulee siis vaatimaan ennaltasekoittelua kulisseissa. Jännityksellä odotamme, kuinka improvisoidut kohtaukset sujuvat täydelle katsomolle.


Koreografian oppiminen on erikoinen juttu. Hommassa tuntuu olevan kyse paljon muustakin tekemisestä kuin mekaanisesta kopioimisesta. Omalla kohdallani oppimiseen vaikuttaa positiivisesti se, että opettelemassa on myös kokemattomampia kuin minä. Minulla on tavallaan lupa osata, ja siten myös neuvoa. Tämä taas auttaa entisestään oppimaan. Kiitos!


Tässä vielä vankikulkueen askelia, ehkä tunnistatte jonkun kramppiääliön diskoteekista. Opettele ja nokita.

Askelia: Oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea, vasen, syvä oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea ja syvä vasen. (Oikeus muutoksiin pidetään.)

Riistoa

Produktio on hyvässä vaiheessa. Tänään pääsimme jo varjojen ääriviivojen terävöittämiseen, missä tosin on erilaisista taustoistamme johtuen paljon tekemistä. Nilkat on ojennettava, vaikka normaalissa kävelyssä siihen ei totisesti kannusteta, kädet eivät saa kuulemma sojottaa minne sattuu ja jalat pitää osata laittaa outoon aukikiertoon. Hyvä tästä tulee. Mutta miksi ihmeessä ojentelemme? On palattava peruskysymysten äärelle.

Perustavanlaatuinen tosiasia on, että harrastajatanssiteatterissa oleminen on kuppasta hommaa. Sekava koreografien ja ohjaajan ryhmä yrittää saada muut lukemaan ajatuksiaan ja imitoimaan liikkumistaan. Lähes orjan asemassa olevat tanssijat ja näyttelijät harjoittelevat joskus jopa kuusi tuntia päivässä, ruokatauot ovat naurettavan lyhyitä, lavalla joutuu välillä nöyristelemaan patsaana tai kolmantena vankina kulkueessa ja koreografiaa opeteltaessa on vain kopioitava arvon taitelijoiden liikettä. Kaiken lisäksi hommaan kuuluu kaikenlaista sivuhommaa, kuten blogiin kirjoittamista. Työmäärä on mieletön. Silti Draculaan pyrkijöistä puolet oli hylättävä! Olemme kiitollisuudenvelassa olevia orjia.

Kaikki kuitenkin ihmeellistä kyllä näyttävät nauttivan tekemisestään ja asemastaan. Kuuden tunnin treeniputkesta kuulee korkeintaan pahoittelevaa voivottelua. Onko meidät huumattu vai ajautuuko Kramppiin masokistista väkeä? Vastaus taitaa olla yksinkertainen: Ajatuksissa siintää kullattu kuva raikuvista aplodeista ja siitä yhden kasin kuuluisuudesta.

Ilman kaltaisiamme hulluja kulttuuria ei olisi olemassa.

Jee kohta on enskari!


(Blogikirjoituksen näkökulmasta huolimatta riistetyimmät orjat eivät ole tanssijat ja näyttelijät vaan ohjaaja, koreografit ja tuotantotiimi, jotka tekevät tajuttomasti hommia. Mikä heitä vaivaa!?)

Sebastian López-Lehto

Olen Sebastian López-Lehto. Tarkoitukseni on kirjoittaa blogiin tanssijan näkökulmasta. Tarkemmin ottaen sellaisen Krampille tyypillisen miespuolisen tanssijan, joka ei ole ennen Kramppiin tuloaan juurikaan tanssinut, mutta on sukupuolensa vuoksi päässyt joukkoon hurjaan. Olen siis yksi niistä, jotka ottavat erityisen paljon nuppiin auditioneissa ulosjääneitä monta vuotta tanssia harrasteita pimuja.

Olen ollut mukana muutamassa Krampin proggiksessa ennen Draculaa eli mikään kramppiveteraani en ole, mutta en aivan täysin keltanenäkään. Krampin ulkopuolella (siviilissä) harrastan ja opetan capoeiraa sekä opiskelen yliopistossa valtio-oppia.

Draculassa tanssin hulluna, varjona, alkumerenä ja myrskynä.