Olen varjo ja hullu. Varjona tanssin selkeämmin koreografiaa. Opettelen pitkältäkin tuntuvuia liikesarjoja, kohtauksia. Hullun rooli on sen sijaan hieman erilainen. Olla hullu on olla kohtauksessa kohtauksessa (olipas nokkelasti sanottu). Koreografiaa on vähemmän, improvisaatiota ja ilmaisua enemmän. Hulluksi heittäytyminen on vahva kokemus. Esitämmekö vain vai olemmeko tosiaan hetken hulluja? Sanotaan, että pienen lapsen leikkiessä vaikkapa kahvipakettia hän ensisijaisesti on se, ei vain leiki olevansa. Kokemukseni hulluilusta on sama. En pyri vain näyttämään sekopäältä vaan itseasiassa olen osa-aika sekopää. Onnistuakseen kohtaus tulee siis vaatimaan ennaltasekoittelua kulisseissa. Jännityksellä odotamme, kuinka improvisoidut kohtaukset sujuvat täydelle katsomolle.
Koreografian oppiminen on erikoinen juttu. Hommassa tuntuu olevan kyse paljon muustakin tekemisestä kuin mekaanisesta kopioimisesta. Omalla kohdallani oppimiseen vaikuttaa positiivisesti se, että opettelemassa on myös kokemattomampia kuin minä. Minulla on tavallaan lupa osata, ja siten myös neuvoa. Tämä taas auttaa entisestään oppimaan. Kiitos!
Tässä vielä vankikulkueen askelia, ehkä tunnistatte jonkun kramppiääliön diskoteekista. Opettele ja nokita.
Askelia: Oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea, vasen, syvä oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea ja kurkotus ylös, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea sivulle paino ja käsien kurkotus, oikea ja syvä vasen. (Oikeus muutoksiin pidetään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti