Tanssiteatteri Kramppi - Dracula-kauhumusikaali


perjantai 12. helmikuuta 2010

Ihmisiä telineillä

Minulle on melko tärkeää, että jokaisessa teatteriproduktiossa saan kokeilla jotakin uutta, jotain sellaista mitä en ole itse tehnyt aiemmin ja mielellään jotain sellaista mitä en ole nähnyt kenenkään muunkaan tekevän. Oli se sitten erilainen tapa ohjata tai ylipäätään työskennellä, erilainen tapa lähestyä koko näytelmää tai sitten ihan vain jokin sellainen visuaalinen tai äänellinen viritelmä jolla voi yrittää yllättää katsojat.

Dracula tuntuu olevan viimeksi mainitun kaltaisia kikkoja pullollaan. Tekninen kehittelytyö on varmasti kymmenen kertaa suurempi kuin missään aiemmin ohjaamassani produktiossa - ja onhan se ollutkin käynnissä jo pitkän matkaa toista vuotta.

Olemme joutuneet selvittämään - ja selvitämme yhä - monia erilaisia materiaaleja, tekniikoita ja rakenneratkaisuja. Esitystilammekin, vaikka onkin monella tapaa mahtava, asetti joitakin pulmia joita emme osanneet ennakoida. Katto esimerkiksi on tehty niin kevyeksi, ettei siihen ole mahdollista kiinnittää mitään. Koska tarvitsimme esityslavan yläpuolelle useammanlaisia kiinnityspisteitä, meidän oli keksittävä jotain muuta.


Lopulta päädyimme telinerakenteeseen, jollaista en usko moneenkaan esitykseen kasatun tässä maassa. Katonrajaan yltävät tornit tulevat kannattelemaan kahta 12-metristä siltaa, joita ei millään tavoin tueta alhaalta päin. Kerron tämän siksi, että te ette todennäköisesti näe niistä vilaustakaan esityksessä. Tiedättepähän vain, että sellainenkin insinööritaidon ihme kätkeytyy hillittyyn, tummanpuhuvaan näyttämökuvaan.

Pelkkä tornien pystytyskin oli hurja kokemus. Pari ensimmäistä metriä nyt oli peruspalapeliä, mutta eipä aikaakaan kun tiimi keikkui jo kolmannessa kerroksessa. Vaikka kaiteita kiinniteltiin tasaiseen tahtiin, muutaman kerran näin miehen viiden metrin korkeudessa jalat pyöreän putken päällä, vasen käsi takertuneena pystyputkeen ja oikea käsi paukuttamassa vasaraa kiinnikekiilan päähän. Sama meno jatkui, vaikka metrejä oli lopulta melkein kymmenen. Ylimpänä paukutteli Jari Määttä, meidän rakennusteline-eksperttimme joka - hauskaa sinällään - tuli Säynätsaloon tekemään harrastemielessä samaa mitä tekee työkseenkin päivät pitkät. Kokemusta ja varmuutta huipulla tarvitaankin. Katonrajasta löytyi lopulta tarpeeksi jämerä tanko, johon ankkuroituna torni ei enää huojunut. Ainakaan kovin pahasti.

Lähes koko produktion ajan olen ajatellut työryhmän olevan ikään kuin alati kasvavilla telineillä - kurottamassa kohti korkeuksia, kohti sellaista mitä kukaan ei ole tehnyt. Välillä, useinkin, olo on melkoisen hutera, mutta sitten sitä saa jalansijan, lyö kiilan paikalleen ja huokaisee helpotuksesta: taas yksi pieni ongelma ratkaistu. Ei kun kohti seuraavaa.

Päätalon Kalle kirjoitti esikoisteostaan "Ihmisiä telineillä" kaksi vuotta. Kun Dracula saadaan lopulta päätökseen, on tuotantotiimi uurastanut sen eteen kaksi vuotta. Romaani jatkaa elämäänsä painomusteena paperilla - meidän esityksemme lähinnä tekijöiden ja katsojien muistoissa. Mitä me siis oikeastaan rakennammekaan?

Photobucket

Mekkoo ja lepakkoo

Laura: Tällä viikolla me ei taideta olla parhaita ihmisiä kertomaan Draculan tämänhetkisestä tilanteesta. Vai mitäs mieltä olet Tiuku?
Tiuku: Niinpä. Me onnistuttiin molemmat olemaan poissa viime lauantain läpimenosta. Sä pääsit kuitenkin sunnuntaina koulukiertueen harjoituksiin, joten osaat varmaan kertoa siitä joitain päällimmäisiä tuntemuksia.
L: No. Vielä on vähän hiottavaa… Mulla on edelleen suuria ongelmia valssikohtauksessa sen hameen kanssa. Tuntuu, että mulla on jaloissa magneetti, joka vetää hametta puoleensa.
T: No ehkä ongelma helpottuu, kun saat multa lainaan kunnon tanssikengät.
L: Toivotaan niin. Kaikkein suurin pelko mulla on se, että saan hameen jotenkin repeämään. Se kun ei ole mulla käytössä varsinaisissa Draculan esityksissä, vaan näitä koulukiertueen esityksiä varten lontoolaisilta lainattu. Olisi inhottavaa rikkoa toisen esiintymisasu.

T: Hei mehän muuten tullaan esiintymään aika monille yläasteille Jyväskylän alueella. Kai me siis tullaan esiintymään myös sun koulullesi, vai?
L: Niin…
T: Ootko puhunut asiasta luokkakavereittesi kanssa?
L: Jouduin siirtämään yhden äikän esitelmän toiselle päivälle, kun meillä on silloin näitä koulukiertueen esityksiä. Asia siis tuli ilmi koko luokalle. Siitä asti on jo monena päivänä kyselty: ”Millon te siis nyt tuutte esittämään tänne sitä tanssi hommaa?”
T: Eli kiinnostusta siis löytyy.
L: No meidän luokka ainakin tykkää kaikesta, minkä takia ei tartte mennä tunneille.
T: Jotenkin yllättävää. :-)


L: Muuten meillähän oli myös kangasakrobatia harkat tällä viikolla. Mitäs sulle jäi siitä käteen?
T: Ihan hyvä fiilis… Mullahan on tuo ihastuttava korkeanpaikankammo aina mukana, joten laulaminen pää alaspäin hiukka hirvittää. Mutta eiköhän me siitä selvitä.
L: Ehdottomasti. Miia ja Viljahan lauloivat koko Syntyi eläin-kappaleen käsilläseisonnassa. Täytyy meidänkin selviytyä. Eihän meidän tarvitse käyttää itse roikkumisessa periaatteessa mitään lihaksia!

T: Ensi viikonloppuna on sitten ensimmäiset harkat Säykissä, meidän varsinaisella esiintymispaikalla. On aivan mahtava nähdä puitteet, missä tätä musikaalia tullaan esittää.
L: Ehkäpä Säykin tunnelmia sitten ensi kerralla.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Kompuroida vai ei kompuroida?


Eihän siinä tanssimisessa mitään, mutta kun sitä pitää tehdä kietoutuneena 1800-luvun Lontoon seurapiirien mahtipontiseen pukuarsenaaliin. Maanantaihin saakka olin hymähdellyt valtavien laahustensa kanssa tuskaileville ja kompasteleville naistanssijoille, kunnes totuus iski minuunkin. Tulevaa roolipukua sovittaessani tajusin, että takissani on näyttävä ja pitkä hännys. Aivoni alkoivat laskeskella yhtälöä akrobatia + pitkät liepeet ja päätyivät lopputulokseen, jossa laskeudun päälleni permantoon. Onneksi pulmaan on yksinkertainen ratkaisu: sopeutuminen ja harjoittelu. Niillä hankalat ja liikettä rajoittavat, kuluneista treenihousuista poikkeavat rooliasut saadaan nuhteeseen.