Ihmisiä telineillä

Minulle on melko tärkeää, että jokaisessa teatteriproduktiossa saan kokeilla jotakin uutta, jotain sellaista mitä en ole itse tehnyt aiemmin ja mielellään jotain sellaista mitä en ole nähnyt kenenkään muunkaan tekevän. Oli se sitten erilainen tapa ohjata tai ylipäätään työskennellä, erilainen tapa lähestyä koko näytelmää tai sitten ihan vain jokin sellainen visuaalinen tai äänellinen viritelmä jolla voi yrittää yllättää katsojat.

Dracula tuntuu olevan viimeksi mainitun kaltaisia kikkoja pullollaan. Tekninen kehittelytyö on varmasti kymmenen kertaa suurempi kuin missään aiemmin ohjaamassani produktiossa - ja onhan se ollutkin käynnissä jo pitkän matkaa toista vuotta.

Olemme joutuneet selvittämään - ja selvitämme yhä - monia erilaisia materiaaleja, tekniikoita ja rakenneratkaisuja. Esitystilammekin, vaikka onkin monella tapaa mahtava, asetti joitakin pulmia joita emme osanneet ennakoida. Katto esimerkiksi on tehty niin kevyeksi, ettei siihen ole mahdollista kiinnittää mitään. Koska tarvitsimme esityslavan yläpuolelle useammanlaisia kiinnityspisteitä, meidän oli keksittävä jotain muuta.


Lopulta päädyimme telinerakenteeseen, jollaista en usko moneenkaan esitykseen kasatun tässä maassa. Katonrajaan yltävät tornit tulevat kannattelemaan kahta 12-metristä siltaa, joita ei millään tavoin tueta alhaalta päin. Kerron tämän siksi, että te ette todennäköisesti näe niistä vilaustakaan esityksessä. Tiedättepähän vain, että sellainenkin insinööritaidon ihme kätkeytyy hillittyyn, tummanpuhuvaan näyttämökuvaan.

Pelkkä tornien pystytyskin oli hurja kokemus. Pari ensimmäistä metriä nyt oli peruspalapeliä, mutta eipä aikaakaan kun tiimi keikkui jo kolmannessa kerroksessa. Vaikka kaiteita kiinniteltiin tasaiseen tahtiin, muutaman kerran näin miehen viiden metrin korkeudessa jalat pyöreän putken päällä, vasen käsi takertuneena pystyputkeen ja oikea käsi paukuttamassa vasaraa kiinnikekiilan päähän. Sama meno jatkui, vaikka metrejä oli lopulta melkein kymmenen. Ylimpänä paukutteli Jari Määttä, meidän rakennusteline-eksperttimme joka - hauskaa sinällään - tuli Säynätsaloon tekemään harrastemielessä samaa mitä tekee työkseenkin päivät pitkät. Kokemusta ja varmuutta huipulla tarvitaankin. Katonrajasta löytyi lopulta tarpeeksi jämerä tanko, johon ankkuroituna torni ei enää huojunut. Ainakaan kovin pahasti.

Lähes koko produktion ajan olen ajatellut työryhmän olevan ikään kuin alati kasvavilla telineillä - kurottamassa kohti korkeuksia, kohti sellaista mitä kukaan ei ole tehnyt. Välillä, useinkin, olo on melkoisen hutera, mutta sitten sitä saa jalansijan, lyö kiilan paikalleen ja huokaisee helpotuksesta: taas yksi pieni ongelma ratkaistu. Ei kun kohti seuraavaa.

Päätalon Kalle kirjoitti esikoisteostaan "Ihmisiä telineillä" kaksi vuotta. Kun Dracula saadaan lopulta päätökseen, on tuotantotiimi uurastanut sen eteen kaksi vuotta. Romaani jatkaa elämäänsä painomusteena paperilla - meidän esityksemme lähinnä tekijöiden ja katsojien muistoissa. Mitä me siis oikeastaan rakennammekaan?