Tänään toimme tilaan 250 eristevillapaalia.
(Kirjoittaja hengittelee hetken.)
Täytyy sanoa, että en enää kykene näkemään projektia aivan täytenä todellisuutena. Sitä on hienokseltaan alkanut sävyttää tietty unenomaisuus ja absurdius. Tilassa oli muun muassa noin viikon verran alle kymmenen astetta lämmintä, järjestelmän vaurioiduttua. Kuvitelkaa treenaavanne hieman pölyisessä teollisuushallissa, jatkuvassa melussa, ohuissa tanssivaatteissa, kymmenen asteen lämpötilassa, monta tuntia putkeen! Ihme että tähän mennessä on sattunut vasta yksi revähdys.
Ei löydy tahoa, josta ei ilmaantuisi ongelmia. Eri ihmisiltä tuntuu tulevan täysin eri tietoja siitä miten miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Asioita, joista olemme saaneet varman tiedon jo kuukausia sitten, jää toteutumatta - ja niille on keksittävä vaihtoehtoja.
Kaikki tapahtuu nyt sellaisella tahdilla, että tunnen lähinnä lilluvani eteenpäin tapahtumain tummassa virrassa. Teen kaiken minkä ehdin, ja senkin jälkeen kun on jo periaatteessa niin väsynyt että nukahtaa seisaalleen, yritän vielä saada tehtyä jotain muuta. Näin lienee asian laita monella muullakin työryhmän jäsenellä.
Pari viimeistä päivää on kulunut etupäässä roudatessa - tai siltä ainakin tuntuu. On raivattu rautalapiolla ja harjalla reittiä paksujen kinosten halki ja kannettu sitten sormet kohmeessa valokalustoa autoon. On pyöritty ja möyritty pitkin poikin pitäjiä milloin minkäkinlainen laatikko tai laite käsissä. Draculan koulukiertueelle on singahdeltu aamupakkaseen neljän tunnin yöunien jälkeen, ja taas kannettu tavaraa. On nuokuttu pakettiauton tavaratilassa katsellen takaikkunasta myöhäillan taivasta, joka armotta syytää lisää lunta maailmaan.
Kaikki tämä ja paljon muuta - vain kuukauden esityskauden tähden! Silti en osaisi kuvitella eläväni muunlaista elämää. Väsymyksen, ärtymyksen ja epätoivon keskelle mahtuu aina myös iloisia hetkiä, onnistumisen tunteita, kitkerää huumoria - ja tuntemus syvästä yhteenkuuluvuudesta. En ole koskaan kokenut vastaavaa missään muualla kuin teatterissa.
Ja jollakin tavalla tuo epätodellinen olotilani tuntui huipentuvan tänään Muuramen Shellin pihassa, kun siirsimme kontista kuorma-autoon 250 selluvillapaalia. Kuusi miestä seilasi vajaan tunnin ajan kontin ja kuorma-auton väliä, liukastellen lastaussillalla, väistellen johtoja ja putkia, ähkäisten silloin tällöin kommentin juuri siitä mitä itse ajattelin koko hartaan toimituksen ajan: mitä ihmettä me oikein teemme?
Mutta kyllähän me tiedämme mitä me teemme - me teemme esitystä, joka ei kerta kaikkiaan voi jättää ketään kylmäksi. Vaikka tyylilaji ei kolahtaisikaan, vaikka tarina ei olisikaan ihan sitä mitä kovasti odotti, katsoja ei voi olla hämmentymättä jo heti halliin astuessaan. Tämä on enemmän kuin teatteria, tanssia ja laulua. Tämä on enemmän kuin musikaali. Tämä on enemmän kuin spektaakkeli - tämä on satua.
Katsomo, kolme sen pystyttäjistä, ja alla takana vaanivat paalit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti