Kun puvustajamme Raisa ehdotti, että ensimmäisen blogimerkintäni yhteydessä voisi olla kuva tulevasta esitystilastamme, päädyin käymään läpi sieltä näpsimiäni otoksia. Isoa. Hulppeaa. Mielikuvitusta kiihottavaa... Jylhän kolkkoa. Tyhjää.
Koko lailla noilla sanoilla olisi voinut kuvata myös mielentilaani loppukesästä 2008, kun tuijotin valkoista ruutua ja mietin millä sanalla alkaa kauhumusikaali nimeltä Dracula. Pitkin syksyä sanoja kertyi kovalevylle - ja keväällä päästiin visuaalisen tiimin kanssa ihmettelemään, miten kaikki kirjoittamani asiat eksyisivät näyttämölle.
Vaikka tekstiä ja musiikkia on syntynyt, ja vaikka olemme kehittäneet toinen toistaan näyttävämpiä kohtauksia yleisön ihasteltavaksi, ei tietä ole voinut helpoksi kehua. Nimenomaan kysymys esitystilasta oli muodostua ihan omaksi kauhunäytelmäkseen. Kun Veturitalli-hanke kaatui keväällä 2009, kävimme tuloksetta läpi kymmenkunta tilaa. Lopulta Finndomon talotehdas tärppäsi: valtava tyhjä tila, vailla ainuttakaan pylvästä! Jos kuva tekee Sinuun vaikutuksen, voinet kuvitella miltä meistä tuntui pällistellessämme hallia Säynätsalossa ensimmäistä kertaa.
Halli on edelleen tyhjä, mutta suunnitelmat sen täyttämiseksi ovat hurjat jopa ammattilaisproduktioiden mittakaavalla. Pahimpina pelon hetkinä auttaa tieto siitä, että minun lisäkseni 1800-luvun lopun Lontooseen ja Transilvaniaan suuntaa kulkunsa monta kymmentä lahjakasta ja innokasta ihmistä. Juuri heidän kanssaan minä tämän (aika)matkan haluankin tehdä.
Nyt palaan viimeisen laulun kimppuun. Mielenkiintoista on ollut havaita, että mitä lähempänä valmista on, sitä hitaammaksi työ muuttuu. Kun tila on lähestulkoon täynnä, on koko ajan vaikeampaa päättää miten loput tyhjät kohdat täyttäisi. Sen pitää olla - täydellistä...
Ihan viimeisen tyhjän paikan täytät onneksi Sinä - katsoja. Kiitos siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti