Johdossa vikaa?

Monenlaisten hankaluuksien kautta voittoon! Kramppi taiteili viime lauantaina todennäköisesti koko 13-vuotisen historiansa suurimman haasteen edessä. Kaksi ja puoli sataa ihmistä odotti nälkäisinä lämpiöalueella, että pääsisi näkemään mistä ihmeestä kaikki tämä kuhina ja haloo oikein johtuu.

Kun budjetti on tiukka ja aikataulut vielä tiukempia, homma tiivistyy pakostakin ensi-iltaviikolle. Ensi-iltapäivälle. Ensi-iltaa edeltävälle tunnille ja minuutille. Loppukohtaus on kerrattu tekniikkaa varten vajaat viisi minuuttia sitten, viimeinen maali on sutaistu hetki sen jälkeen. "Yleisö tulee nyt!" huutaa joku katsomon takaa - lavalla puvustaja vilkaisee ääntä kohti ja jatkaa sitten tyynesti Draculan puvun asettelua. Kaikki tehdään mitä voidaan niin pitkään kuin vain voidaan. Periksi ei anneta.


Yleisö tulee sisään. Se istuutuu hämmentyneenä jättimäisen tilan jättimäiseen katsomoon. Linja-auto on myöhässä, ja esitys alkaa lopulta vartin yli seitsemän. Mutta se alkaa.

Siitä eteenpäin mielikuvani ovat vähintäänkin utuisia. Tekniikkatornissa seistessäni yksi jos toinenkin outo pieni yksityiskohta lavalla kiinnittää huomioni, toisaalta korviini kantautuu tekniikan väen lyhyitä kuiskauksia ja murahduksia. Kaikki menee eteenpäin, keskeytyksettä. Laulu, tanssi ja kohtaus toisensa jälkeen. Tahti on tehty tiiviiksi, jotta yleisö ei ehtisi rentoutua turhan monien väliaplodien merkeissä. Suuren crescendon jälkeen koittaa väliaika, ja yleisö siirtyy lämpiön puolelle.

Tähän mennessä on havaittu yhdessä mikrofonissa toimintahäiriö. Syy on sepäselvä. Päätetään jatkaa, vaikka vikaa ei keksitäkään. Leivoksia kehutaan ja ne loppuvat kesken. Yleisö pyydetään takaisin. Juuri kun toisen näytöksen on tarkoitus käynnistyä, alkaa valtava särinä oikeanpuoleisista kaiuttimista. Kukaan ei osaa sanoa mitään, äänimies on lähdössä liikkeelle - mutta särinä loppuu. Tehdään koko illan huonoin päätös: syytä ei selvitetä.


Särinä palaa useaan otteeseen ja ohjaaja, ainoa jolla on mitään mahdollisuutta tehdä asialle jotain, juoksee lavasteissa kaiuttimelta ja liitännältä toiselle, irrottaen, yhdistäen, ravistaen, ihmetellen. Välillä särinä katoaa, sitten se alkaa taas. Lopulta ohjaaja tyytyy osaansa lavan alla - hän ottaa piuhan irti herkemmissä kohdissa ja laittaa sen takaisin voimakkaammissa. Hän sulkee silmänsä ja toivoo hartaasti ettei mitään muuta odottamatonta enää tapahdu.

Loppulaulu päättyy. Ohjaaja kömpii pois lavan alta, kiertää katsomon puolelle ja tulee esiintyjien kumarrettua lavalle yhdessä muun työryhmän kanssa. Yleisö mylvii, taputtaa raivoisasti, maailma täyttyy hymyistä ja kimaltelevista silmistä. Sen verran kuin kykenen käsittämään, ihmiset ovat haltioissaan. Oliko vikaa ollutkaan? Ehkä vain kuvittelin koko särinän?

Yhtä lailla tutut ja vieraat tulevat kiittelemään ja onnittelemaan. Kaikki on kaiketi hyvin, mutta usva päässäni ei hälvene. Tajuan puhuvani ja vitsailevani minulle tyypilliseen tapaani, mutta ikään kuin en lainkaan pystyisi kontrolloimaan sanomisiani.

Ihmiset lähtevät, valoja sammutellaan, esiintyjät keräilevät tavaroitaan siirtyäkseen toisaalle juhlimaan. Äänimies tulee ja kertoo, että katsomon oikealla puolella olleen piuhan liitin oli puoliksi irti. Paikassa johon olisin aivan helposti voinut mennä ja korjata vian! Mutta en tajunnut. Kökötin vain lavan alla. Muistan tämän ehkä ensi kerralla vastaavassa tilanteessa.


Hetkinen - ensi kerralla? Vastaavassa tilanteessa? Olenko jo nyt päättänyt, että tulee myös ensi kerta? Ja vastaavanlaisia tilanteita?

Sillä hetkellä usva taisi alkaa hälvetä.