Olen varjo- ja hullukoreografi. Varjoille teen enemmän liikkeitä ja patistan heitä tekemään ne paremmin kuin itse tekisin. Hulluilta vain pyydän tietyntyyppistä liikettä ja ilmaisua, yritän viekotella esiin jokaisen sisäisen lamaantuneen, ahdistuneen, uteliaan jne. hullun. Pidän näitä koreografisina päätehtävinäni. Silti sorkin toisten tiimiläisteni koreografiselle reviirille (jos nyt semmoista tässä produktiossa ja porukassa on).
Esimerkiksi Lontoo-kohtausten tanssijoilta olen vaatinut joka kerta heidän harjoituksensa nähtyäni ylidramaattisuuden poistamista ja rohkeutta aitoon olemiseen. Oikean ihmisen olemista, ei esittämistä. Joka kerta olen joutunut sitä pyytämään enkä ole saanut mitä toivon. Ennen viime sunnuntaita.
Sunnuntaina Lontoon kaduilla kävelevät pariskunnat näyttivät minulle, mistä ihmiset on tehty. Lihasta, verestä ja sielusta. Ihmiset todella kohtasivat toisensa, todella tarttuivat lihaan, todella saivat veren kohisemaan kiihkeydellään, todella avasivat sielunsa ja näyttivät inhimillisyytensä. Ja tiukan napakka, nihkeän vaativa koreografi itki. Ne tyypit tulivat harjoitussalin lattialta läpi ihoni ja lihani ja liikuttivat jotain niiden alla. Kohtauksessa ei ollut mitän surullista vaan jotain paljasta ja herkkää, raakaa, syvää ihmisyyttä. Itkin, koska he katsoivat toisiaan.
Itkin ylpeydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti