Ketsuppikamppanja

Tiuku: Kävin tiistai-iltana heilumassa ketsuppipullon kanssa Normaalikoulun pihassa. Olo oli kuin murtovarkaalla, koulun pihalle pimeänä talvi-iltana. Pakkanen kipristeli sormia, varpaita ja nenänpäätä.
Laura: Mitä sää oot oikein puuhannut?
T: Kirjoitin meidän koulun pihaan ketsupilla Dracula, kramppi.fi/dracula.
L: Ilta myöhällä?
T: No ettei kukaan näe.
L: Miks ihmeessä?
T: Meillä on meneillään ketsuppikampanja Draculan mainostamista varten. Etkö ole kuullut?
L: Ai niin joo..Eikö siitä tule sanomista?
T: Kyllä mää kysyin siihen luvan meidän rehtorilta. Oli kyllä aluksi vähän nihkeä vastaanotto…
L: Aivan ymmärrettävää. Ketsupistahan tulee sotkua, jos sitä laitetaan kulkuväylille, jotkut oppilaat saattavat heitellä toisiaan ketsuppisella lumella tai muuten sotkea sun taideteosta. Ja on tietysti vaara, että joku ymmärtäisi punaisella kirjoitetun tekstin tarkoituksen väärin.
T: Mitäs väärinymmärtämistä siinä nyt on, kaikki vaan annettuun osoitteeseen, ja sitä kautta lukemaan meidän ja muidenkin blogeja. Lisää lukijoita meille. ;-)
L: No sehän ois kiva. Mutta entä jos teksti peittyy lumisateen alle, eikä kukaan ehdi näkemään sitä?
T: Sellainen riski on otettava. Millaista elämä olisikaan ilman riskejä?

Aargh ja nam

Voisiko olla joskus niin, että kaikki vain toimisi?

Minulla on tietokoneeni kanssa päivittäin ongelmia, vaikka teen sillä jatkuvasti suunnilleen samoja asioita. Käytän noin kymmentä eri ohjelmaa, jotka valtaosan ajasta toimivat ihan hyvin, joskus jopa kaikki kymmenen yhtä aikaakin. Mutta todennäköisesti pitkin päivää ilmenee silti vähintään kahdessa eri ohjelmassa jotain, mihin en ole aiemmin törmännyt.

Nyt juuri toinen kahdesta grafiikkaohjelmastani lakkoilee - totta kai, kun pitäisi tässä valtavalla kiireellä vääntää monenlaista graafista. Teen sillä täsmälleen samoja asioita kuin aina ennenkin, mutta juuri nyt sen pitää sitten vain välillä lakkoilla. Ei selitystä.

Myöskin sähköpostiohjelmani tuumailee parhaillaan jotain, mistä ei suostu minulle mitään kertomaan. Nettiyhteydessäni ei ole mitään vikaa ja saan sähköpostipalvelimeenikin yhteyden selaimen kautta ihan noin vain, mutta itse sähköpostiohjelma ei - täydellisen koneen resetoinnin jälkeenkään - suostu lähettämään mitään viestiä eteenpäin ennen kuin on arvioinut tilannetta noin vartin ajan. Ymmärtäisin paremmin, jos ei lähettäisi ollenkaan - mitä ihmettä voi tarkoittaa varttitunnin mietintä?

Niin miten tämä liittyy Draculaan? Eihän se varsinaisesti liitykään, paitsi että istun koneeni ääressä noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja työstän Draculaan liittyvää ääntä, kuvaa, tekstiä ja tietoliikennettä. Jos mikä tahansa ohjelma lakoaa tunniksi, toiminta rampautuu. Vielähän ensi-iltaan on aikaa reilu kuukausi, mutta mitä lähempänä h-hetkeä ollaan, sitä kovemmiksi huomaan yksinäisten, tietokoneelleni suunnattujen palopuheiden muuttuvan kielenkäytöltään.

Elsa, näytelmämme Mina, kommentoi asiaa vain että hän ei kerta kaikkiaan jaksa suuttua moisista asioista. Ylipäätään mahtava elämänasenne, ettei erityisemmin halua tuhlata energiaansa hedelmättömään riehumiseen. (En minäkään muuten, mutta teknologia on heikko kohtani.) Kun joudumme etsimään Minan hahmon synkempiä, rajumpia puolia, huomaan etten voikaan ohjata Elsaa perinteisillä metodeillani: ”Olet turhautunut! Ajattele vaikka sitä mitä teet kun tietokoneesi jää jumiin!” Elsa vain hymyilee, katsoo minua armeliaasti. Sydämeni sulaa. Täytyy keksiä toisenlaisia mielikuvia.

Eilen oli kuitenkin melko lailla mukava päivä. Suurimman ilonaiheen antoivat Ammattiopiston kondiittorioppilaat, jotka olivat valmistaneet meille maistiaiset Draculan väliaikamenyystä. En kerro tarkemmin, mitä on luvassa, mutta olen varma että löydät väliajan kiireiseen kahvihetkeen mieleisesi leivonnaisen. Ensimmäinen kerta urallani, kun produktiolla on omat nimikkoleivoksensa!

Tilaa oppia

Nyt, laula. Nyt repliikit. Tanssi. Tanssi paremmin! Näyttele! No nyt kaikki yhtä aikaa.
Huh huh. En voi olla ihailematta ihmisiä, joiden kanssa teen töitä eli harrastan. Mistä kaikki tuo lahjakkuus tulee? Missä tuokin on tuon ehtinyt oppia, vieläpä "otona" eli oman varsinaisen toiminnan ohessa? Tässä seurassa olen pieni ja häpeilemättömän ylpeä paikastani. Imen muilta energian lisäksi tiedon- ja taidonmurusia, joilla voin kasvattaa omaa osaamistani. Olen ilmaisessa koulussa, jossa opettajat ovat nuoria, taitavia, kauniita ja kaiken lisäksi hyviä ystäviäni. Olen hyväosainen. Olen onnenpekka.
Kramppi ja sitä myötä Dracula on kollektiivinen esityksenrakennusopisto. Parasta on se, että kaikki, ohjaajaa ja koreografeja myöten, ovat oppilaita ja opettajia yhtä aikaa. Kukaan ei häpeile antaa neuvoja, eikä kukaan ole neuvojen yläpuolella. Täällä ei myöskään pelata varman päälle. Kaikki puskevat jääräpäisen avarakatseisesti kohti uutta ja tuntematonta, tietämättä vielä ollenkaan, mitä lopussa odottaa. Kaikki luovat uutta, yhdessä.

Putsausta ilman saunaa

Tähän on tultu, että Draculan ensi-iltaan on vähän vajaat pari kuukautta. Vielä on siis hyvin aikaa hinkata ja putsata. Vaikka olenkin käynyt saunassa useat Dracula-teosta koskevat taiteelliset visiointipalaverit, nyt en puhu mistään selän pesuista. Nyt ei ole sauna-aika. On se aika, kun hikoillaan täysillä tanssisaleissa ja piiskotaan tanssijoista esiin kaikki se laatu, jonka he ovat meille pääsykokeissa näyttäneet. Nyt putsataan koreografiaa.

Tässä hommassa joutuu olemaan välillä inhottavan tarkka ja vaativa. "Vielä kerran, vielä paremmin, vielä!", sitä joutuu toistelemaan. Koreografin rooli ei aina ole kiitollinen varsinkaan tällaiselle tyypille, joka ei mielellään ole inhottava mutta on siinä inhottavan hyvä.

Kuitenkin kiitollisemmaksi asemani tekee se, etten ole tekemässä töitä yksin. Olen osa koreografista tiimiä, jossa päävastuuta kantaa Miia Elivuo. Lisäksi tässäkin produktiossa työvälineikseni valikoituneet tanssijat ovat taitavia kukin omalla tavallaan ja tekevät kärsivällisesti töitä toteuttaakseen toiveeni.

Paljon tiukkaa työskentelyä on jo takana, askeleet on opeteltu ja kuviot suunnilleen muodostettu. Nyt vain hiotaan tuosta raakamateriaalista timantinkova spektaakkeli - ja sitten vasta saunotaan.

Kuis hurisee?

Silloin tällöin yhä edelleen törmää ihmisiin, joille ei ole oikein valjennut koko teatterintekemisen prosessi. Muutaman tovin heidän kanssaan juteltuaan tajuaa, että he luulevat näyttelijöiden hakevan pukuvarastosta vaatteet, tulevan lavastajien pystyttämälle näyttämölle ja alkavan esittää. Ei puhettakaan, että tarvitsisi jotenkin harjoitella tai valmistella. Onpa jollakulla ollut käsitys että Kaupunginteatteri on kaikkein suurinta tilan tuhlausta, kun eihän koko kompleksia käytetä kuin muutama tunti viikossa.

Kun katsoja tulee esitystilaan, häntä ei juurikaan kiinnosta mitä erilaisia vaikeuksia esityksen tekovaiheessa on ollut. Teatteri on tuona iltana vain häntä ja kanssakatsojia varten - ja niin kuuluu ollakin. Hän maksaa lipun nähdäkseen jotain valmista, huolella mietittyä, vaikuttavaa. Häntä ei kiinnosta kuulla selityksiä miksi esitys ei nyt ehkä juuri tuona iltana toiminut.

Niinpä jos pääset maaliskuussa meitä katsomaan, et saa tietää miten lähellä koko homman peruuntuminen oli - ellet nyt lue tätä blogimerkintää loppuun.

Kun menimme viikko sitten kolmannen kerran käymään tilassa, huomasimme jotain mitä ei joko ollut ollut kahdella aiemmalla käynnillä tai mihin emme vain jotenkin olleet kiinnittäneet huomiota: melun.

Sivusiivessä, noin sata metriä meidän nurkkauksestamme luoteeseen, hurisi ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmän pääpuhallin. Eikä pelkästään hurissut vaan pohisi, ulisi, naksahteli ja paukkui se myös. Se oli laite josta kerrottiin melkoisen merkittävä tieto: sitä ei voi kytkeä pois, eikä sitä voi laittaa pienemmälle. Ääni on niin sanotusti tilan perusominaisuus. Meidänkin nurkkauksessamme hurina oli mittarin mukaan yli 60 desibeliä. Meidät valtasi kauhu, jonka olisin mielelläni vaihtanut pienen vampyyrihyökkäyksen synnyttämiin väristyksiin.

Tänään paikalla kävi ääni- ja meluekspertti. Lupasi teettää tilasta tietokonemallin, jolla voisi selvittää mahdollisia äänieristyskeinoja. Päässämme pyörii nyt mielikuvia erilaisista koteloinneista, valleista ja pressuista. Mihin moiset riittävät, kukaan ei vielä osaa sanoa. Päivänselvää on, että esitystä ei tule ellei tilaa saada hiljaiseksi.

Yhden asian voin täten sanoa. Jos Finndomon tehdashallin ovi avataan yleisölle seitsemän tienoissa maaliskuun kuudes päivä ja joku sisään astuessaan kysyy miten hurisee, vastaus on valmiina: ”Onneksi ei.”

Riistoa

Produktio on hyvässä vaiheessa. Tänään pääsimme jo varjojen ääriviivojen terävöittämiseen, missä tosin on erilaisista taustoistamme johtuen paljon tekemistä. Nilkat on ojennettava, vaikka normaalissa kävelyssä siihen ei totisesti kannusteta, kädet eivät saa kuulemma sojottaa minne sattuu ja jalat pitää osata laittaa outoon aukikiertoon. Hyvä tästä tulee. Mutta miksi ihmeessä ojentelemme? On palattava peruskysymysten äärelle.

Perustavanlaatuinen tosiasia on, että harrastajatanssiteatterissa oleminen on kuppasta hommaa. Sekava koreografien ja ohjaajan ryhmä yrittää saada muut lukemaan ajatuksiaan ja imitoimaan liikkumistaan. Lähes orjan asemassa olevat tanssijat ja näyttelijät harjoittelevat joskus jopa kuusi tuntia päivässä, ruokatauot ovat naurettavan lyhyitä, lavalla joutuu välillä nöyristelemaan patsaana tai kolmantena vankina kulkueessa ja koreografiaa opeteltaessa on vain kopioitava arvon taitelijoiden liikettä. Kaiken lisäksi hommaan kuuluu kaikenlaista sivuhommaa, kuten blogiin kirjoittamista. Työmäärä on mieletön. Silti Draculaan pyrkijöistä puolet oli hylättävä! Olemme kiitollisuudenvelassa olevia orjia.

Kaikki kuitenkin ihmeellistä kyllä näyttävät nauttivan tekemisestään ja asemastaan. Kuuden tunnin treeniputkesta kuulee korkeintaan pahoittelevaa voivottelua. Onko meidät huumattu vai ajautuuko Kramppiin masokistista väkeä? Vastaus taitaa olla yksinkertainen: Ajatuksissa siintää kullattu kuva raikuvista aplodeista ja siitä yhden kasin kuuluisuudesta.

Ilman kaltaisiamme hulluja kulttuuria ei olisi olemassa.

Jee kohta on enskari!


(Blogikirjoituksen näkökulmasta huolimatta riistetyimmät orjat eivät ole tanssijat ja näyttelijät vaan ohjaaja, koreografit ja tuotantotiimi, jotka tekevät tajuttomasti hommia. Mikä heitä vaivaa!?)